Loman debyytin (2018) piti jäädä yhtyeen ainokaiseksi. Vanha suola alkoi kuitenkin janottaa nopeasti. Niinpä Emily Cross keskeytti sooloprojektinsa, Jonathan Meiburg höllensi Shearwaterkiireitään, ja Dan Duszynski avasi kotinsa luovalle työlle. Lopulta kolmikon toinen levy hahmottui vain kuukausia lopettamispäätöksen jälkeen.
Onneksi näin kävi. Don’t Shy Away vie nimittäin jatkuvasti jonnekin, minne muusikot tuskin omin neuvoin päätyisivät. Albumin dreampop-pohja ja Crossin jazzahtava lauluääni huokuvat tyyneyttä, jollaista Meiburg ei edes yritä tavoitella toisaalla. Vastaavasti Meiburgin teräväpiirtoiset visiot lisäävät Crossin ja Duszynskin taiteeseen kaivattua intensiivisyyttä.
Vuorovaikutuksen kannatinpalkiksi hahmottuu nostalgia, mutta ei sellaisenaan, vaan eräänlaisena kaihon mahdollisuudella leikkimisenä. Menneisyyden ympärillä kiertelevästä äänistöstä hahmottuvat esimerkiksi Everything But The Girlin varjot sekä Goldfrappin alkupiste, mutta varsinaiset viittaussuhteet Loma yleispiirteistää simulakrumiksi. Asetelman sinetöi Homing-päätösraidan tuotantoyhteistyö Brian Enon kanssa.
Elementtejä yhdistää henkistyneisyyden tuntu. Se on illuusiota, kuten moni muukin musiikin väittämistä. Mutta kulissimaisuuden peittävänä syväjuonteena se vapauttaa nauttimaan kliseisimmistäkin ratkaisuista ilman ansaan langenneen synnintuntoa.