Tätä on liikkeellä. Etsiessään musiikillista innoitusta intiimeille selonteoille tunne-elämästään nuoret laulajalauluntekijät hakeutuvat tämänkaltaisen toiminnan alkulähteelle 60-70-luvun taitteeseen.
Toisella albumillaan Clairo liittyy joukkoon folk pop -soundin uusintajana ahkerasti kunnostautuneen tuottaja Jack Antonoffin tuella. Parasta tässä sukelluksessa 1970-luvun alun lauluntekijäpopin estetiikkaan on musiikillinen sävykkyys ja yksityiskohtien rikkaus. Menneiden polvien virkasisarten klassikkolevyjen esittämä haaste on otettu vakavasti. Musiikissa pitää olla kolmiulotteisuutta ja ajatuksen runsautta. Joni Mitchell leijailee ilmeisimpänä referenssinä mieleen. Tässä ei ole tyydytty lutraamaan simppeleimmän nuotiokitararaamin sisällä. Harmonioiden kevytjatsikkaat häivähdykset ja polveilevatkin koukkaukset kertovat siitä, että Clairo on tosissaan omalla retroretkellään.
Hitikkyys on uhrattu keskittynyttä kuuntelua vaativan ilmaisun alttarille. Kokonaisuudessa on yksi merkittävä heikkous: Clairon laulu. Nykyaikaisen tee-se-itse-omassa-makuuhuoneessa-popin hallitseva piirre eli korostuneen herkistelevä ja hauras ”downer”-laulanta on puuduttavinta Slingin äärimmäisen huolitellussa maisemassa. Sama puolikuiskailu jatkuu vakaana laulusta toiseen. Yksi vaihde on liian vähän.