LIT: Atomic

Litin läpimurtoalbumi A Place In The Sun oli juuri niin pliisua ja tyhjänpäiväistä Amerikan rokkia, että sikäläistä platinamyyntiä ei voi pitää ihmeenä. Yhtye lätkytteli sieluttomasti eikä osannut päättää halusiko olla mieluummin kasarihevibändi vai altsurockpumppu. Pitkä hiljaiselo päättyy Atomicin myötä ja moni asia on muuttunut, vaikkei Lit järin kiintoisa orkesteri vieläkään ole. Lisäksi se sijoittaa järjen vastaisesti levyn huonoimmat biisit heti kärkeen. Something To Someonen ja The Last Time Againin jälkeen Atomicin kuuntelu alkaa kuulostaa pirullisen työläältä puuhalta.

Hieman Popoffin veljekset ovat malttaneet karsia korneimpia hard rock -maneereita ja niinpä Atomic hengittää pop-vaikutteineen huomattavasti edeltäjäänsä helpommin. Epäilenpä silti, että Jenkeissä Lit vetoaa edelleen enemmän Aerosmithin kuin Weezerin faneihin, vaikka solisti A. Jay Popoffin melodiakuljettelu jälkimmäiseen toistuvasti viittaakin. Muutaman tuskaisen heikon biisin lisäksi bändi kärsii uskottavuusongelmasta – tälläkin kertaa Lit kuulostaa oivalta valinnalta teinikomedioiden soundtrackeille, rennon amerikkalaisen elämäntyylin edustajaksi ja hassuine partoineen nuorison suosikiksi, mutta musiikillisesti kestäväksi, vuosiakin tahkoavaksi rautaisiksi rockin ammattilaisiksi porukkaa ei oikein osaa mieltää.

Useammin kuin kerran Atomicillakin Lit varioi debyyttihitti My Own Worst Enemyn kitarakoukkua, mutta on levyllä muutama oikeastikin oivallinen siivu. Everything's Cool on onnistunut hybridi power poppia ja Beach Boys -harmoniaa, Lipstick And Bruises kertakäyttöisyydestään huolimatta kelpo poppiralli ja Drop D Alice In Chains -henkistä post grunge -möyrinää. Silti Litissä on edelleen enemmän kiiltävää pintaa kuin sisältöä.