Listapopista puhuttaessa varhainen 80-luku tuntuu olevan aina muodissa. Tai sitten siihen vain on liian helppo viitata.
Ei kai kukaan tosissaan väitä, että Little Bootsin ja La Roux’n kaltaiset päiväperhot vetävät vertoja vaikkapa Eurythmicsin ja Yazoon parhaille julkaisuille? Siis että näiden levyjen biisit ovat yhtä hyviä kuin Dave Stewartin ja Vince Clarken kirjoittamat? Ja että Victoria Hesketh (Little Boots) ja Elly Jackson (La Roux) laulavat yhtä koskettavasti ja rohkeasti kuin Annie Lennox ja Alison Moyet?
Suhteellisuudentaju ei ole koskaan kuulunut popkirjoittajien olennaisiin hyveisiin. Eikä sen tarvitsekaan. Sen verran heille kuitenkin soisi ymmärrystä, että uutuuden nimissä ei ylistettäisi mitä tahansa.
Näistä kahdesta tulokkaasta Little Boots kuulostaa liki kelvottomalta – helpolta, tylsältä, värittömältä ja niin edelleen. Victoria Hesketh laulaa ilmeettömästi, mutta ei lainkaan etäisesti tai salaperäisesti. Albumin useimmat kappaleet ovat nelikymppisen ammattikirjoittajan Greg Kurstinin tekemiä. Käsillä onkin sama tehdastuote, mikä on kaupattu yleisölle jo moneen kertaan.
La Roux onnistuu selvästi paremmin, koska se ei kuulosta välttävältä 2000-luvun Stock, Aitken & Watermanilta. Biisit ovat napakkoja ja analogisten syntesoijien soundi sellainen kuin pitääkin. Ainoa tyylirikko on Elly Jacksonin ääni, jota on kiusallisesti kiristetty ties millä tietokone-ohjelmalla.
Vanhempi mies Ellyn takapiruna on Ben Langmaid. Hän selviytyy tehtävästään, koska tyytyy kopioimaan mennyttä parhaansa mukaan. Epäilemättä Ben itsekin tietää, että pastisseja tässä tehdään – kuunnelkaa vaikka Tigerlily-biisin puheosa tai As If By Magicin alku.