Brittiläinen The Maccabees vaikuttaa melkoiselta tyrkyltä. Ensimmäisellä Colour In It -albumillaan (2007) yhtye pyrki matkimaan parhaansa mukaan The Futureheadsin ja Bloc Partyn muodikkaaksi tekemää, nopeatempoista ja kulmikasta, tanssiorientoitunutta indierockia. Toisella kokopitkällä Wall Of Armsilla (2009) brightonilaisyhtye paisutteli ajanmukaisen eeppisesti Arcade Firen tyyliin.
Tällä kolmannella levyllä The Maccabees on laskenut kappaleidensa tempoa, ja soundimaailma on kaikuisa ja eteerinen. Utuista introraitaa seuraava Child kuulostaa hämmästyttävän paljon Coldplaylta. Eikä tästä mieliyhtymästä, riesasta, tahdo päästä eroon sitten millään. Albumin ensimmäinen puolisko lipuu melankolisena, yltäkylläisenä ja vetoavana stadionrockina. Heave-kappaleella laulaja Orlando Weeks kuulostaa pätevältä Chris Martin -imitaattorilta. Yhtye suhtautuu harvinaisen ulkokultaisesti vaikutteisiinsa, eikä sen oma identiteetti tunnu missään vaiheessa paljastuvan.
Levyn toisella puoliskolla ilme kirkastuu ja tempo nousee, mutta ongelmaksi muodostuu se, että kappaleet pelaavat hetken aikaa mielenkiintoisilla soundeilla ja viittauksilla, mutta ovat sävellyksinä mitättömiä ja pastissihakuisia. Singleraita Pelican on sekin kuriositeetti ja Queen-vaikutteineen kuin täysin eri levyltä.