Ensin Agnete Kirkevaag kuiskaa hiljaa ja sitten lähtee korvien välistä luulot pois piiskaava rytinä. Norjalaisbändi Madder Mortem hakkaa pään tyhjäksi ensitahdeillaan, jotta yhtye pääsee täyttämään ihmispolon mielen pelottavilla ajatuksilla omasta kuolevaisuudesta. Ne eivät ole kauniita kuvia, vaan synkkyyden syövereistä kumpuavaa kauhua.
Madder Mortem on päässyt samaan talliin My Dying Briden ja Katatonian kanssa. Henkinen yhteys saman yhtiön muihin artisteihin on kiistaton, sillä ”synkkä”-sana lienee liian lievä kuvaamaan yhtyeiden yhteisiä nimittäjiä.
Todenäköisesti tässä on ainakin osasyy siihen, että Desiderata on ilmaisultaan edellistä levyä tiiviimpi ja harhaisempi. Biisien neuroottisuus on riipivää ja jälleen yhtye on osannut rakentaa levystään tunnelmallisesti tavattoman ehyen kokonaisuuden. Metallisen murjonnan lomasta löytyy laaksoja, joiden ei ole tarkoitus tarjota rauhallista satamaa kaltoin kohdellulle sielulle levättäväksi, vaan täyttää viimeisetkin järjen hivenet karmaisevalla henkisellä tuskalla.
Levyn päätösraita on ehkä se vaarallisin kaikista. Bändi hämää luulemaan, että viimeinkin on aika koota itsensä. Hätähuuto herättää tajuamaan, että mielenjärkytys on pysyvää lajia.
Kaunista, mutta pelottavaa.