Oman tyylin ja maneerin eroa ei ole helppo määritellä, mutta sen tuntee. Bostonilaisen Marissa Nadlerin niukkaeleistä tyyliä ei tulisi mieleenkään sanoa maneeriksi, vaikka se hänen kahdeksannella albumillaankin kulkee tarkkaan rajattua polkua. Kyse on siis hyvin yhtenäisestä, vaan ei puuduttavasta levystä.
Ehkäpä 32-vuotiaan laulaja/lauluntekijän salaisuus on vaikutteiden (muun muassa John Fahey, Patti Smith, Fleetwood Mac, Tammy Wynette, Townes Van Zandt, Kate Bush, Leonard Cohen) laajassa pohjassa tai läsnäolon kiistattomassa väkevyydessä tai seireenimäisen viettelevässä äänessä, jonka kirkkaan nasaali ja herkkä sensuellius olisi johdattanut Odysseuksen helposti minne vain.
Julyn mystisen eteerinen soundi hyötyy kovasti aikaisemmin lähinnä Earthin ja Sunn O))):n kaltaisten psykedelisten melumessuajien kanssa työskennelleen Randall Dunnin visiosta. Hänen mukaan tuomansa soittajat (Eyvind Kang: jouset, Steve Moore: syntikat, Phil Wandscher: kitarat) tukevat Marissan lumoa vähäeleisyydessään täydellisesti. Kaihoa tihkuvat melodiat leijuvat avarassa tilassa kuin savu järven yllä suviyössä. Sanoista erottaa vain kiehtovan lauseen sieltä täältä, mutta se ei haittaa, koska musiikin kokonaisuus välittää henkilökohtaista merkitystä erittäin intensiivisesti.
