Ei olisi heti uskonut, että vanhan mörököllin edellisestä sooloalbumista on todellakin kulunut kahdeksan vuotta. Greg Dullin kanssa pyöritetyt Twilight Singers ja Gutter Twins, useat vierailut monenkirjavissa projekteissa sekä kolme levyä kummunnut yhteistyö Isobel Campbellin kanssa ovat pitäneet kivikasvon työllistettynä. Campbellin kanssa tehtyjen levyjen kansissa luki sopuisasti molempien nimi, mutta tosiasiallisesti ne olivat enemmän laululintusen omia virityksiä, joihin Lanegan kävi lainaamassa hurmaavan persoonansa lisäksi kuuluisaa ääntänsä.
Queens Of The Stone Agen riveissä uuden arvonnousun kokenut entinen Screaming Trees -solisti on ollut ahkera ja luonteeseensa nähden puuhakas. Rehellisesti sanoen harkintaa olisi saanut käyttää tiukemmalla otteella. Pahimpaan aikaan ei ollut kaukana, että jatkuviin cameo-mörinöihin olisi kyllästynyt. Kyseessä on kuitenkin ihka oikea biisintekijä eikä vain siellä sun täällä piipahteleva möllikkä.
Yhtään kehnoa sooloa ei Lanegan ole julkaissut eikä Blues Funeralkaan ole sellainen. Lanegan laulaa yhä komeasti. Parhaimmillaan kappaleet ovat huikeita ja mainettaan monipuolisempi baritoni viiltää selkäpiitä rannuille. Gray Goes Black on köpöstä sovituksestaan huolimatta mykistävän intiimi esitys. Nimensä veroisella Ode To Sad Discolla mies heittäytyy vara-Bowieksi eikä lainkaan hullummin tuloksin.
Aivan liian usein tyydytään kuitenkin monotonisiin, pelkän äänen varassa oleviin sävelkudoksiin, jotka aina eivät ole edes varsinaisia biisejä, vaan enemmänkin aihioita. Tiettyyn pisteeseen asti sekin riittää, mutta siihen tyytyminen on tämän tason jampalta silkkaa laiskuutta. Mark Lanegan olisi halutessaan yksi harvoista miespuolisista artisteista, joka voisi haastaa PJ Harveyn kolkon sydämellisten tunteiden monivivahteisena tulkkina.
