Kas, onkin jäänyt pari Lanegania väliin sitten juhlallisen Blues Funeralin (2012), mutta nimikko-Band taipuu edelleen notkeasti johtohahmonsa hedelmällisesti ailahteleviin tyylillisiin mielihaluihin. Markin jyhkeiden äänivarojen ja laulumelodioiden vetovoima on hämmästyttävän vakaa, vaikka sävelien, rytmiikan ja soundien kirjo rönsyääkin ripeistä rockeista hennompiin pop-helmiin ja klubiballadeista elektroniseen tanssiskeneen. Viimeksi mainittu newordermaalailu on suorastaan uutisoitu albumin julkistamisen yhteydessä, vaikka tributointi ei hyökkää kappalesetistä muita tyylittelyjä korostuneemmin esiin.
Bändimiehityksessä ja biisinteossa Lanegan tukeutuu monipuolisiin ja koeteltuihin luottomiehiinsä, kuten hollantilainen Sietse Van Gorkom, chileläinen Alain Johannes ja britti Rob Marshall, joiden myötä musan yhteistyöstö on jakautunut Amsterdamin, Los Angelesin ja Lontoon studioille. Kosmopoliittisuuden ansiosta albumilla on tavattoman luontevaa eloisuutta, eikä Laneganille ominainen jurotus pääse sulkeutumaan liian ahtaaksi, ja laulutulkintoja kantava patetia pysyy optimaalisena. Kuten myös tarkasti ja osuvasti annostellut kitararockin ydinsärmä, intiimi balladeeraus, pop-keveys tai se kohuttu elektroninen näpräys.
