MIREL WAGNER: Mirel Wagner

MIREL WAGNER
Mirel Wagner
Kioski

Tähti on syttynyt! Aidosti, oikeasti ja vastaansanomattomasti.

Suomessa suurten sanojen puppugeneraattori alkaa pyöriä heti, kun aloitteleva artisti tekaisee edes yhden kohtuullisen omintakeisen biisin. Niinpä kuulija saa kerran toisensa jälkeen karvaasti pettyä. Loppupeleissä ei riitä mihinkään, vaikka ensi askeliaan ottava lauluntekijä kuinka vannoisi Dylanin ja Cohenin kaltaisten gurujen nimiin, jos omat laulut kovaan ääneen todistavat harmaata keskinkertaisuuttaan ja amatöörimäinen esitystekniikka jättää liikaa toivomisen varaa.
Tässä tilanteessa onkin ihme, kuinka valmiina Mirel Wagner astuu estradille. Nuoren, taustaltaan etiopialaisen naisen esikoisalbumi on pieni mestariteos, herkkä, runollinen ja koskettava albumi – jotain sellaista, mitä en olisi ikipäivänä uskonut nykyisessä suomalaisessa kulttuuri-ilmastossa syntyvän.

Levyn sointi on äärimmäisen pelkistetty ja suorastaan karu. Mukana on vain tyttö, hänen intiimit, suorastaan hypnoottisella tavalla toistoa hyödyntävät laulunsa elämisen vaikeudesta ja varmaotteinen akustisella kitaralla hoidettu säestys. Perustunnelmaltaan albumi tuo mieleen Leonard Cohenin esikoisalbumin nimenomaan siinä, että tässäkin kuulija päästetään niin lähelle: hänen annetaan vapaasti tarkastella laulujen hyvin henkilökohtaisia ja vakavia teemoja.

Jos Mirelille lähtee hengenheimolaisia etsimään, niin Nick Draken lohduton joutsenlaulu Black Eyed Dog nousee vertailukohdaksi, samoin muutamat Mississippi John Hurtin ja Blind Blaken kaltaisten country blues -veteraanien vähäeleiset tilitykset. Naisartistia, joka olisi lähtenyt tutkailemaan näin synkkiä tuntoja, en kuitenkaan ole aiemmin kohdannut.