THE MUSIC: The Music

Leedsin poikien nimivalinta ei ole aivan vaatimattomin, THE Music. Kun levykin kantaa samaa titteliä, olettaisi sisältä löytyvän ne kuuluisat koiran kivekset. Mutta kun ei.

Vaikka kierrätys on aina ollut hyvä keino popmusiikissa, pahimmillaan se on vain helvetin tylsää. The Music on kerännyt irtopisteitä soundaamalla hieman erilaiselta tämän hetken trendeihin verrattuna. Eipä ole silti paljon hurraamista, jos lopputulos kuulostaa aneemiselta sekoitukselta The Stone Rosesin aliarvostettua The Second Comingia, edellistä inspiroinutta Led Zeppeliniä ja huumehöyryistä The Verveä ennen etuliitteen lisäämistä. Jos The Music olisi julkaistu vajaat kymmenen vuotta sitten, miltä se kuulostaa, kollektiivinen haukotus olisi ollut innostunein levyn aiheuttama reaktio.

Albumin avaava The Dance viitoittaa hyvin tien loppulevylle; kömpelöä groovea, vahvasti efektoituja kitaroita ja tyhjänpäiväisiä lyriikoita. Myöhemminkään meno ei paljon parane. Haastatteluissa perin yksinkertaiselta vaikuttava laulaja Robert Harvey on kertoillut saaneensa koulussa kovilta pojilta jatkuvasti päin näköä ja purkaneensa patoutumat yhtyeeseensä. Miksi ihmeessä se ei kuulu tältä levyltä?!

Albumin ilonaiheet ovat vähissä ja vieläpä tahattomia. Hymy hiipi suupieleen kun Harvey Turn Out The Lightilla vetää Robert Plant -manööverit yli: "baby-baby-baby-baby-ba-ba-ba- bye-eye!" ja Getawaylla hän onnistuu hetken kuulostamaan aivan kuopatun Catatonian Cerys Matthewsiltä. Hilpeän nimen omaava kitaristi Adam Nutter ei ole järin mielikuvituksekas soittaja ja häntä tuntuu vaivaavan paha Noel Gallagher -syndrooma, sama riffi jokaiseen biisiin siis. Aikoinaan Fierce Panda -merkillä julkaistu Take The Long Road And Walk It -ensisinglekin oli kaikessa kömpelyydessään sympaattisempi ja raikkaampi kuin albumia varten levytetty uusi versio. Mitä tapahtui? Olisikohan levyn äänityksen ajaksi pitänyt jättää ne Rizla-paperit täytteineen studion ovien ulkopuolelle?