New Found Glory jakaa yhteisen ongelman monen amerikkalaisen pitkän linjan punk pop -yhtyeen kanssa. Se potee huonoa omatuntoa, jos ei sisällytä albumilleen yhtään rätväkkää punk-kipaletta. Toisaalta jos koko levy on läpikotaisin kauneusvirheistä siivottua radiorockia, tulee identiteettiongelmia.
Toinen kimurantti paikka on horjahtaa oikealle puolelle vilpittömyyden ja pinnallisuuden erottelevalla aidalla. Vaate- ja muista sopimuksista huolimatta New Found Gloryn kaverukset vaikuttavat rehellisiltä peruspettereiltä, joita on sattunut onnistamaan kaupallisesti, mutta miten saada kappaleita kirjoittaessa (toivottavasti) mukana ollut tunne välitettyä kuulijalle?
Coming Home ei juuri tässä pahimmassa paikassa pärjää. Albumin laulut ovat viimeiseen asti kiiltäviä ja somia, mutta ne ovat pelkkää pintaa. Periamerikkalaiseen tapaan kaikki on melodramaattista ja isoa. Hommaa ei helpota sekään, että tällaisia herkkiä ex-punkkareita on viime vuosina tupsahdellut ilmoille kuin skandaaleja Kokoomuksessa.
Jos haluaa, että sydämenasioista tilitetään kuin yläasteikäinen ja Bon Jovi on vielä liian lässyä, niin New Found Gloryn kaltaiset yhtyeet tarjoavat turvallisen välietapin matkalla keski-ikäisyyteen.