Losangelesilaisella laulaja-kitaristi Nick Waterhousella on kokemusta siitä, miten lumotaan retrorokkimaakarit. Waterhouse nimittäin tuotti Allah-Lasin menestyksekkään debyytin, joka kuulostaa siltä, kuin se olisi tuotu nykypäivään aikakoneella suoraan 1960- ja 1970-luvun taitteen Kaliforniasta.
Siksi onkin luontevaa, että Waterhousen toisella albumilla liikutaan myös rokin kultaisilla vuosikymmenillä. Hollylla ei kuitenkaan kuulla melodista surffi- tai garagerokkia, vaan tuhdisti svengaavaa rock’n’rollia ja rhythm and bluesia. Levyn puitteet ovatkin komeat: raflaavat kitarariffit ja soul-torvet raikaavat kuin vanhojen agenttielokuvien tunnussävelet. Taustalaulajattaristakin lähtee ääntä yhtä paljon kuin pontevasta gospel-kuorosta.
Waterhouse on kertonut inspiroituneensa elokuvasta Chinatown. Sen myös kuulee: Waterhousen äänessä on samanlaista reteyttä kuin film noir -klassikoiden etsivissä. Paikoitellen hän muistuttaa jopa vanhan koulukunnan blues-laulajia.
Albumilta löytyisi monta singleksi kelpaavaa kappaletta, kuten veikeästi sähköuruilla kuorrutettu Ain’t There Something That Money Can’t Buy ja tyylikkäästi kasvava Let It Come Down. Kaiken kaikkiaan kokonaisuus on nerokkaasti toteutettu pienintä yksityiskohtaa myöten.