Henrik Otto Donner kytkeytyy monen mielessä ensisijaisesti niihin rohkeisiin päätöksiin ja hyviin tekoihin, joita mies on suorittanut suomalaisen musiikin hyväksi kulisseissa, käytävillä ja kabineteissa. Meriitit Loven, Teoston, Elmun ja Ylen parista ovat tuttuja satunnaisillekin musafaneille. Yhtä moni ei ole lainkaan perillä Donnerin taiteellisista ansioista. Eikä välttämättä ihme, sillä julkaisujen ja keikkojen määrä on jäänyt 50-vuotisen uran aikana turhan vaatimattomaksi.
Tätä tilannetta korjaamaan ja Donnerin säveltäjän sekä esittäjän profiilia kohottamaan nousee nyt TUM Recordsin vuonna 2002 tallentama kuuden cd:n boksi. Vaihtelevien kokoonpanojen kanssa trumpettiaan soittava maestro esittäytyy hillittynä ja charmanttina musiikin palvelijana, joka kuitenkin jännittää tarpeen tullen jousensa edelleen täyteen mittaan ja laukaisee ilmoille painavaa asiaa.
Setin kaksi ensimmäistä levyä omistetaan perinteiselle ilmaisulle. Johanna Iivanaisen tähdittämä Vocal Music ja Plays Standards tarjoavat esimerkiksi Monkia, Mingusta, Kärkeä sekä Taubea samoin kuin Donneria itseäänkin: mukana on vanha kunnon Och tusen tusen stråla ock… joka kuultiin alunperin vuonna 1976 Donnerin ja saksofonisti Juhani Aaltosen hienovireisellä ja kauniilla albumilla Strings.
Kolmoslevy Plays Kantonen And Donner kääntää valokeilaa pianisti Seppo Kantosen suuntaan, vitoslevy The Electric Nightin kiintopisteenä välkkyy elektroniikkavelho Mika Rintala. Totuuden nimissä tulee tosin heti nostaa esiin myös Donnerin jonkinlaiseksi aisapariksi kymmenen vuotta sitten asemoitunut Rasmus Korsström. Aliarvostetun tenoristin tunteikas ja rehevä sointi on osuva vastapari Donnerin pääosin säästeliäälle tyylittelylle.
Neloslevy The Palestine Night, samoin kuin boksin päättävä Ever, after… sisältävät tietynlaista ohjailtua improvisaatiota: ensin mainitun muodostaa Donnerin tunnin mittainen A Lament For Palestine -teos, jälkimmäinen musiikkiannos syntyi kun tämän boksin osana niin ikään julkaistavaa Tomorrow, Again -dokumenttielokuvaa tehtiin. Nämä luonteeltaan ohjelmalliset kokonaisuudet ovat Live At Five Cornersin parasta antia. Niiden myötä paljastuu myös jotain olennaista siitä herkkyydestä, jolla Donner kollektiivinsa kasaa ja sitä johtaa.
Harvoin on esimerkiksi Markku Veijonsuon pasuuna, Pepa Päivisen baritonisaksofoni, Ulf Krokforsin basso tai Jukka Orman kitara saanut soida näin harmonisessa, mutta haastavassa kudelmassa. Taas kerran tulee todistettua, miten suurimmat bändiliiderit ovat levyillään usein itse kovin hiljaa ja huomaamattomissa.