Kuusikymppinen Pete Townshend ei ole julkaissut soololevyä yli kymmeneen vuoteen. Tällä haavaa viimeisin eli Psychoderelict ilmestyi vuonna 1993. Tuolta levyltä löytyvä English Boy avaa miehen seitsemän levyä käsittävän soolouran valikoidusti niputtavan kokoelman. Voi pojat mikä palo! Townshend runttaa menemään puhtaan adrenaliinin voimin kuin aikoinaan kemiallisesti avustettuna parikymppisenä pupillit nuppineulan pään kokoisina. Kuka puhui jotain kulahtaneista rokkitähdistä?
Intensiteettiä The Whon luovalla voimalla on aina riittänyt. Vaikka mies on välillä ollut melkoisessa päihdekierteessä, on hämmästyttävä polte aina puskenut läpi. Se yhdistettynä tekstien toisinaan varsin brutaaliin suoruuteen ja rehellisyyteen saa aikaan joskus varsin kiusallista kuultavaa. Omien sanojensa mukaan herran soololevyille kasaantunut materiaali on suurimmalta osin The Wholle kirjoitettua, mutta sellaista, jota Roger Daltrey ei ole katsonut voivansa laulaa. Townshend kirjoittaakin muun muassa heroiiniriippuvuudesta, alkoholismista, hajoavasta avioliitostaan ja jopa äitinsä rakastajista!
Vaikka kokoelma on pullollaan mainioita kappaleita eri vuosikymmeniltä, huomaan toistuvasti palaavani hyllytetyn Lifehouse-projektin soolodemojen pariin, jotka The Who sittemmin levytti.