Aina hymyilyttää, kun vanhat suosikit saavat aikaan kelpo levyn. Oman sukupolven taiteellisesti hyvin säilyneitä miehiä pitää kannustaa. Ilman näitäkin aspekteja kumartaisin syvään siihen suuntaan, missä entinen The Plimsoulsin sielu ja nykyinen sooloartisti Peter Case kulloinkin laulujaan rustaa ja kitaroineen kuljeskelee. Wig! putsaisi pöydät vuosiäänestyksissä ja gaaloissa, jos sen tekijä olisi nuori ja nätti brittipoika.
Peter Casen selviäminen viimevuotisesta sydänleikkauksesta oli sananmukaisesti veitsenterällä, mutta mies pysyi elävien pikkulegendojen kirjoissa. Hän laatii edelleen kompakteja folkrockblues-ralleja ja kertoo karheita tarinoita vuokran maksamisesta ja vanhoista sinisistä autoista. Äänimaailma on sukua Chess Recordsin parhaille vuosille ja nykyiselle Dylanille, suomalaisesta vinkkelistä katsellen 22-Pistepirkolle ja Jo’ Buddylle.
Uskoisin, jos Peter Case sanoisi, että Wig! äänitettiin viikonloppuna, miksattiin maanantaina ja masteroitiin tiistaina. Sitten osapuolet varmaankin nyökkäsivät yksimielisen hyväksyvästi ja poistuivat jokapäiväisiin askareisiinsa.