Kun 1990-luvun amerikkalaisen rockin maisemaa jonakin päivänä kartoitetaan piikkejä ja sivuliirtoja etsiskellen, Kaliforniassa kohta 30 vuotta sitten perustettu Primus on niitä yhtyeitä, jotka saanevat näyttävän paikan yhtenä aikansa omaleimaisimmista ja peräänantamattomuudestaan huolimatta menestyksekkäimmistä oman tien tallaajista. Kuten kaikki Les Claypoolin paikoin piikikkäitä haastatteluja lukeneet tietävät, paskanjauhamisen, puujalkavitsien ja typerien tuutulaulujen takaa löytyy haudanvakavasti musiikkiin suhtautuva kolmikko, joka on syrjäyttänyt progressiivista rockia vaivaavan jäykkyyden yhtä itsetietoisella huumorilla, risteyttänyt sopuisassa suhteessa Waitsia, Zappaa, Rushia ja Policea, punkia ja funkia – korkeimman kaliiberin muusikontaitoja, kurinalaisuutta ja kieli poskessa kertailtuja satuja elämän absurdeimmista tapahtumista.
Tärähtäneen monipuolisesta mutta jäsentymättömästä Antipopista on kulunut 12 vuotta, ja Jay Lane on palannut riveihin 23 vuoden tauon jälkeen korvaten penkkiä ahkerasti vaihdelleen Mantia-Alexander-kaksikon. 1990-luvun loppuvuosia nakertaneen paikallaan polkemisen jälkeenkään kolmikko ei ole luovinut kauas 1980- ja 1990-lukujen taitteen virstanpylväistä – Frizzle Frysta (1990) ja Sailing The Seas Of Cheese -klassikosta (1991) – mutta on selkeästi perääntynyt umpikujasta, johon Tales From The Punchbowl (1995) ja The Brown Album (1997) sen saattoivat, kuten jälkiviisaasti voi todeta.
Naugahyde on häkellyttävän fokusoitunut, kappaleiltaan kiteytynyt ja ideoidensa esillepanossa virtaviivainen Primus-levy: yllättävä paluu yhtyeen odottamattomiin alkutekijöihin. Sen tarinat ovat taas kokonaisia ja yhteen hitsautunut kolmikko kuulostaa tonaalisilla tutkimusmatkoillaan narisevista runoista kiilaaviin rytmeihin ja viiltävistä kitaroista rujosti poksahtelevin bassoihin jälleen orgaaniselta kokonaisuudelta.