The Quireboys kuului 1980- ja -90-lukujen taitteessa niihin bändeihin, jotka teki mieli brittilehdistön mölyämisen vuoksi tarkistaa. Raha ei tietenkään Poisoniin ja Cinderellaan verratun bändin levyyn riittänyt, sillä ostettavaa oli tuolloin rutosti. Beautiful Cursea kuunnellessa tulee mieleen, että joku roponen olisi ehkä kannattanut rehtiin rock’n’roll-yhtyeeseen sijoittaa.
Mainitut jenkkiverrokit eivät kuvaa Beautiful Cursen linjaa ollenkaan, sillä puuterihuiskut puuttuvat, hardrockista ei oikein voi puhua ja glam on vain vahva vivahde. Sen sijaan rouheita riffejä ja kitaravetoista rock-iloittelua ja -kaihoilua riittää, sopivan pölyisenä ja viipyilevänä. Beautiful Cursen tunnelma on kuin sunnuntaipäivän tasoittavilla hyvässä seurassa, velvotteista vapaana.
Laulaja Spiken kähinä on tunnistettava ja elämää nähneen miehen ääni – se kuulostaa siltä, että klubeissa keikan jälkeen on kessu kärynnyt ja 40-prosenttista alkoholijuomaa vajunut. Samaa mielikuvaa tarvittaisiin Beautiful Curselle kokonaisuudessaan. Levyllä on useita mieleenjääviä ja rauhallisuudessaan tehokkaita kappaleita, jotka nousevat täyteen loistoonsa vasta lavalla, täytebiiseistä vapaana. Siellä, missä The Quireboysin kaltaisen rock-ryhmän täytyy olla parhaimmillaan.