Rilluelämän maailmankatsomus – Uusi Popeda-levy leikkii tutuilla teemoilla

Popeda
Haista Popeda!
Universal

Intohimoisimman Popeda-kauteni aikaan olin 15-vuotias. Pate Mustajärvi on nyt 60. Noiden lukujen väliin mahtuu monta rokkikoneen kierrosta, jotka kertovat sekä Popedan työmoraalista että suosiosta. Ensimmäistä tekee mieli kunnioittaa, jälkimmäistä ymmärtää. Haista Popeda! tekee kaikesta kuitenkin vaikeaa.

Levy leikkii tutuilla teemoilla. Äijät katoavat rillureissuille, lihakimpale tirisee, viinanaula juntataan päähän, rintamallakin käydään. Näinhän se on aina mennyt. Tällä kertaa yhtyeen huono maku ei kuitenkaan vapauta. Pikemminkin monet laulut tuntuvat opetelluilta vitseiltä, joilla Popeda alistuu osaksi tuottajana toimineen Stigin artistikuvaa.

Popeda soittaa toki vanhakantaisen jäntevästi, Costello Hautamäen melodiat ovat sitkaan tarttuvia ja Pate laulaa niin kuin hän vain osaa. Bändi antaa siis sen mitä lupaa, parissa laulussa enemmänkin. Kokonaisuus saa kuitenkin kiemurtelemaan. Niin koherentti kuin levyn maailmankatsomus onkin, se on myös tunkkaisuudessaan kyseenalainen. Minun on vaikea ymmärtää, miksi tämä aika kaipaisi yhtään Lihan ja perunan kaltaista laulua, onpa sanoissa ironinen kulma tai ei.

”Haista Popeda”, vittuilee bändi, jonka kanssa minulla on ollut joskus aidosti hauskaa. Sisäisellä 15-vuotiaallani on nöyryytetty olo.