Oletteko huomanneet, miten muuten virheettömillä levyillä on usein yksi ihan sietämätön biisi? Kalifornialaisen Rilo Kileyn neljännellä albumilla se on kuin kasari-Madonnaa tai Gloria Estefania parodioiva Dejalo. Muuten kaikki loksahtaa Under The Blacklight -kiekolla niin kohdalleen, että ihan heikottaa.
Aivan kuin indie-uskovaisia ärsyttääkseen Rilo Kiley sukeltaa kerralla niin syvälle valtavirtaan kuin keuhkot antavat myöten. Ytimekäs ja kiiltävä Under The Blacklight -levy palauttaa mieleen 70-luvun lopun Fleetwood Macin, Banglesin, Blondien ja herkimmillään Emmylou Harrisin. Se on vain simppeliä ja sympaattista popmusiikkia, mutta lajissaan silkkaa luksusta, ehdotonta Ben & Jerry’s -luokkaa.
Rilo Kileyn uudet biisit ihastuttavat konstailemattomuudellaan. Niissä on yleensä suora rumpubiitti, vihellettävä kitarakoukku ja luonteva kertosäe. Kaiken kruunaavat kaiketi 2000-luvun Susanna Hoffsiksi pyrkivän Jenny Lewisin kuulas ääni ja raadolliset, usein seksin ja rahan syövereihin sukeltavat sanoitukset.
Under The Blacklight -albumi on pitkään aikaan parasta kuulemaani radio- ja autoilumusiikkia. Sille tuovat väriä taitavat viittaukset souliin, folkiin ja kantriin – siis amerikkalaisen musiikin keskeiseen kaanoniin.