RIVAL SCHOOLS: United By Fate

RIVAL SCHOOLS
United By Fate
Island

Joskus rock-yhtye on oikeassa paikassa täsmälleen oikeaan aikaan. Rival Schools on kotoisin tällä hetkellä kovasti trendikkäästä New Yorkista ja bändin musiikki voidaan helposti sulloa löyhään emo(tional) rock -kategoriaan. Niinpä Brittein saarilla supistaan jo seuraavasta isosta jutusta. Lisätäkyä tuo Rival Schoolsin jäsenten soittohistoria, sillä kannuksia on hankittu arvostetussa indie-jyrä Quicksandissa, kevyen laidan alternative-bändeihin kovasti vaikuttaneessa CIV:issä ja ehtaa old school hardcorea mättäneessä Gorilla Biscuitsissa. Niinpä United By Fate muodostuu kaikki odotukset nähden hienoiseksi pettymykseksi.

Kokemuksesta huolimatta Rival Schools sortuu emo-bändien perisyntiin eli kun ollaan yhtaikaa tunteellisia ja pikkukivasti vihaisia, jää musiikki kovin helposti pliisuksi ja yhdentekeväksi. Kun runttausvaihdetta ei uskalleta ottaa lainkaan käyttöön, lipuu musiikki kevyen keskitien popin puolelle ja sieltä ei uskottavaa emootiota saada kuuluviin kuin keskimääräistä paremmilla biiseillä, joita United By Fatella on vain pari. Antiamerikkalaisesti Rival Schools sortuu aika ajoin tuijottamaan myös kenkiinsä, mikä saa kokonaisuuden jähmettymään entistäkin pahemmin kankeaksi ja tylsäksi. Brittipopin ystävät varmasti kastelevat housunsa, kun Holding Sand samplaa My Bloody Valentinea, mutta kylmä totuus on, että emobändi ilman kiihkoa, intensiivisyyttä ja ylitsevuotavaa tuskaa on aika tarpeeton yhtälö.

Used For Gluessa kiteytyy se, mitä koko levynkin olisi tohtinut olla. Kirskuvia kitaroita, hyökkäävää asennetta, kontrasteja ja hengästynyttä laulua. Myös The Switchin ryhdikkyys ja Holding Sandin jumittava riffittely erottuvat joukosta edukseen. Vaivaa Rival Schools on toki levynsä eteen nähnyt ja kuulokkeilla kuunneltuna musiikin kerrostuneisuuden ja näppärät sovitukselliset ratkaisut kyllä oivaltaa, mutta muotopuolen elävöittäminen ei täysin korvaa vaikutelmaa, että Rival Schoolsisssa ei lopultakaan ole mitään mikä erottaisi sen muista päätään pikkulafkojen seiniin vuositolkulla lyöneistä kollegoista. Pelkästään ihmissuhteiden karikoissa seilaavat tekstit vihjailevat, että helppoa ei ole ollut näilläkään hepuilla. Siitäkin huolimatta aikalaisista At The Drive-In pysyy edelleen yksinäisenä mestarina näytettyään, miten näistä samoista aineksista kasataan aidosti pysähdyttävä ja sielua syvältä raastava raivonpurkaus.