THE ROBERT CRAY BAND: In My Soul

Arvio julkaistu Soundissa 3/2014.
Kirjoittanut: Arttu Tolonen.

Arvio

THE ROBERT CRAY BAND
In My Soul
Provogue

Lähes 30 vuotta sitten ihastuin Robert Cray Bandin ensimmäiseen levyyn Who’s Been Talkin’?, mutta siihen se jäi. Niihin aikoihin yhtye oli juuri lyönyt itsensä läpi Strong Persuader -levyllä, joka edustaa yhä vieläkin olkatoppausbluesia lähes puhtaimmillaan ja on raskasta kuunneltavaa. Debyytti jäi kuunteluun, mutta muilta osin minun ja Crayn tiet erosivat vuonna 1986.

Se, että olen vuonna 2014 parin viikon ajan kuunnellut joskus useamman kerran päivässä uutta Robert Cray Bandin levyä tuntuukin aika uskomattomalta.

In My Soul on uskomattoman sympaattinen levy. Se ammentaa huomattavasti vahvemmin 1960-luvun soulista kuin bluesista. Tai bändin vanhasta juppisoundista.

Kitaristina Cray oli aina kova ja on vain parantunut, varsinkin mitä tulee tyyliin ja makuun. In My Soul on rytmisoiton mestarinäyte, sen soolot sielukkaita ja vedetty biisien ehdolla, säästeliäästi. Hän on hidastanut tahtia ja heruttaa enemmän irti jokaisesta nuotista kuin mihin pystyi nuorena. Laulussa on havaittavissa samaa rauhoittumista ja syventymistä.

Mikä parasta, hän on tehnyt tälle levylle aika monta kovaa biisiä.      

Levyn paras biisi on ehkä What Would You Say. Siinä toimii kaikki. Koukuttava riffi, Curtis Mayfieldin mieleen tuovalla gospel-otteella vedetty tausta ja hieno laulusuoritus sekä yksi levyn lyyrisimmistä kitarasooloista. Toinen vahva ehdokas on Deep In My Soul, jossa on vahva, hautajaismarssimainen tunnelma.

Instrumentaali Hip Tight Onions on levyn ainoa varsinainen huti. Se on nimeä myöten esikuvilleen häviävä pastissi ja varsinkin Crayn rytmikitarakuvio on epäonnistunut. Koko esityksen yllä leijuu vahva läpiluennan fiilis.

Myös bonusraita Pillow on mieleenpainuva, osittain koska biisinä se muistuttaa eniten bändin 80-luvun puolivälin hittejä, mutta tässä se tuntuu sympaattiselta. Varsinkin sitar-efektillä vedetty soolokitara toimii.

Muilta osin levyn biisit ovat enimmäkseen aika hyviä, mutta eivät erotu massasta. Kyseessä ei ole mikään mestariteos, mutta yksi vuoden miellyttävimmistä blues-levyistä ja kohta, jossa meidän polkumme kohtaavat lähes 30 vuoden jälkeen.

Lisää luettavaa