THE ROBERT CRAY BAND: Shoulda Been Home

Robert Crayn sliipatun juureva tyyli kuulostaa loistavalta, sillä näppärän kitaroinnin ohella parahultaisimmin hänellä on hallussaan oiva bändisoundi. Steve Jordanin tuottamassa soitannassa on vanhojen klassikkolevytysten tavoin huojentavasti ilmaa ja terävästi korostuvat pääelementit, olivat pinnalla sitten horjumatonta tahtia nakuttava rumpukomppi, kirkkaat kitarasoolot tai remakasti myötäävät torvet. Cray myös laulaa rauhallisen komeasti, eikä etsi äänialansa äärirajoja lukuisien emotionaalisesti piukeampien ja rasittavampien tunneteknikkojen tavoin.
Pääosalta omiin nimiin merkattu kappalemateriaali ei vain ole sitä kaikkein häikäisevintä sävelloistoa, vaikka soulin ja bluesin asteikolla liikutaankin sangen monipuolisesti. Shoulda Been Home palauttaa mieleen ne syyt, miksi innostavan ensitutustumisen (Bad Influence, herrajumala jo vuonna 1983) jälkeen Crayn toisiaan seuraavat levyt eivät pitemmän päälle maistuneetkaan kestokulutukseen yltäviltä. Suopeimmaksi nautinnoksi muodostuvat vieläkin hienot sävytykset helmeilevän sähköpiano- ja urkusäestyksen (Baby's Arms, No One Special), rehvakkaampien vetoriffien (Love Sickness, Cry For Me Baby) tai muiden nautinnollisesti haltuun otettujen tyylilajien tasolla. Erikoisuutena on minuutin mittainen minijami Renew Blues.
The Robert Cray Band ei ole totisesti mikään tylsä perusbluesin tahkoaja, mutta pientä yllätystenhoa toivoisi hallittuihin laulumelodioihin ja teemakulkuihin.