Robert Wyattin elämäntyölle ja taiteelle on vaikea osoittaa vertailukohtaa rockin kentässä. Mies hankki legendan statuksen jo Soft Machinen levyillä 40 vuotta sitten, mutta Wyattille se oli vasta alkusoittoa. Myöhemmin tulivat uudet bändit, halvaantuminen, sooloura ja nousu myös nuorempien indiehönöjen palvomaksi englantilaisen rockin ylieksentrikoksi. Parasta tarinassa on se, että nostalgiaa karsastava Robert Wyatt on edelleen iskussa.
Kolmenäytöksisen oopperan muotoon puettu laulusarja Comicopera ei edusta missään nimessä Robert Wyattin tuotannon friikeintä antia. Albumi palauttaa etualalle miehen taiteessa alusta asti kulkeneet vahvuudet. Wyattilla on erittäin vahvat jazz-juuret ja hän toikin luontevammin kuin kukaan toinen 60-lukulainen brittimuusikko jazzilliset vaikutteet osaksi rockia.
Muodikkaan Domino-merkin julkaisema uutuus yhdistää jazzin klassisesta kaudesta muistuttavan yhdessä soittamisen meininginWyattin täysin ainutlaatuiseen lauluääneen. Hienosti orkestroitujen kappaleiden keskiössä soiva laulu ei lähde teknisestä taituruudesta, mutta se on kuitenkin mestaritulkintaa, jonka sielukkuus säteilee kaikkialle albumin musiikkiin.
Comicoperan intensiivinen ja samalla rauhaisa tunnelma tuo mieleen Mingusin ja Ellingtonin tyyppiset jazzin merkkimiehet, joiden suuruus oli ennen kaikkea kyvyssä kaivaa muista ihmisistä paras esiin. Wyattin kokoon kutsumat soittajat haluavat selvästi panna parastaan gurun edessä.
