Robyn Hitchcockin 30-vuotiseen uraan mahtuu monenmoista. Soft Boys luokiteltiin paremman puutteessa uudeksi aalloksi. Sitä seurasivat The Egyptians ja liuta soololevyjä, parhaimillaan kolmekin vuodessa. Diskografian merkillisin tapaus lienee Robyn Sings -tupla, joka sisältää vain Bob Dylanin sävellyksiä. Jälkimmäisen kiekon biisilista on identtinen Dylanin vuoden 1966 Albert Hallin konsertin kanssa. Vain paheksuvan fanin ”Juudas”-hihkaisu puuttuu.
Hitchcock yritti keksiä 12-vuotiaana aikakoneen. Pari vuotta myöhemmin hän nimesi bändinsä The Beatlesiksi. Olemme siis tekemisissä omapäisen englantilaisen eksentrikon kanssa. Tässä tapauksessa eksentrisyys ei kuitenkaan merkitse kompassitonta haahuilua, vaikkei Hitchcockin yhdistäminen psykedelisiin folkkareihin ole aivan perusteetonta.
The Venus 3 (Peter Buck, Scott McCaughey, Bill Rieflin) musisoi tiukasti ja sävykkäästi. Sävelmissä ja tulkinnoissa on samaa outoa herkkyyttä kuin Syd Barrettilla, mutta nämä laulut eivät hajoa taivaan tuuliin ensimmäisen puhurin tullen.
Yksinkertaistaminen ei tee oikeutta taiteilijalle, mutta antaa ummikolle mielikuvan, johon tarttua: 20 % varhaista Pink Floydia, yhtäläiset 15 % Dylania ja The Beatlesia sekä 50% jotakin, minkä vuoksi Robyn Hitchcockia ei voi sekoittaa kehenkään muuhun. Jos Olé! Tarantula olisi parikymppisen poikaporukan ensilevy, sen tekijät patsastelisivat jokaisen trenditietoisen popaviisin kannessa.