Keväinen aurinko hellii Helsingin Viikinmäkeä, mutta meren suunnalta tuivertava tuuli muistuttaa, ettei juhannus ole ihan vielä ovella. Kukkulan päälle rakennetussa talossa asusteleva Maria Hänninen on keittänyt tummaa kahvia ja pöydässä on myös makeaa suuhunpantavaa.
Ei jää epäselväksi, että olemme muusikon kotona: erilaisia instrumentteja ja muuta asiaan kuuluvaa esineistöä näkyy nurkassa jos toisessakin.
Myös puhuttavaa riittää yllin kyllin. Vaikka Maria Hänninen ei ole koskaan viihtynyt kirkkaimmissa parrasvaloissa, hänen CV:nsä on hengästyttävän pitkä. Parempi lähteä matkaan.
Aloitetaan ajankohtaisella aiheella: millainen päättyneen talven hiihtokausi Helsingissä oli?
– Lyhyt ja ytimekäs! Pidän hiihtämisestä, mutta kaupunkikulttuuriin kuuluva touhu, että ajetaan autolla latujen viereen, jotta päästään sivakoimaan, ei ole minua varten. Naapurit ovat varmaan ihmetelleet, kun olen lähtenyt hiihtämään suoraan kerrostalomme alaovelta. Joskus olen käynyt suksilla lähikaupassakin. Myös sauvakävely on ihan mahtavaa. Miesystäväni asuu Tukholmassa, ja ruotsalaiset ovat katsoneet aika ihmeissään ”sitä hullua suomalaista”, kun olen sauvakävellyt vanhassakaupungissa.
– Ylipäänsä olen rakastanut erityisesti luonnossa liikkumista ihan pienestä asti. Ilman rikasta ekosysteemiä meillä ei ole mitään, joten nykyinen metsien hävitysvimma tai vaikkapa datakeskusten kritiikitön markkinointi ja rakentaminen on ihan hirveää.
Millaisia päällimmäisiä muistoja lapsuusajoistasi nousee mieleen?
– Silloinkin pelättiin sotaa, mutta muuten se oli turvallista ja onnellista aikaa. Kesät olivat loputtoman pitkiä ja aurinkoisia. Tehtiin kaikenlaisia ”poikamaisia” juttuja kolmen veljen ja muiden kavereiden kanssa. Kiipeiltiin puissa, leikittiin autoilla, ajettiin pyörällä ja niin edelleen.
Kasvaessasi perheenne muutti muutamankin kerran. Miltä se tuntui?
– Isä oli töissä metsäalalla ja hänen asemapaikkansa vaihtui silloin tällöin. Yksi hupaisa muisto liittyy… aivan, Apocalyptican Paavo Lötjöseen. Muutettiin silloin Rautalammilta Nilsiään, ja vuokratalon pihapuussa oli pieni poika taskulampun kanssa. Hän tervehti meitä: ”Minä olen Paavo Lötjönen.” Myöhemmin selvisi, että hän oli vuokranantajan lapsenlapsi.
– Jälkikäteen ajateltuna muuttamisesta oli ainakin se etu, että tuntosarvien piti olla pystyssä koko ajan. Opin havainnoimaan ympäristöä ja aistimaan erilaisten ihmisten fiiliksiä. Siitä on ollut hyötyä myöhemmin.
Miten musiikki alkoi tulla elämääsi?
– Musa innosti ihan pienestä asti. Jos ajettiin perheen kanssa autolla, laulettiin veljien kanssa takapenkillä taukoamatta. Meillä ei ollut levysoitinta tai instrumentteja, mutta naapurissa oli piano, jota sain käydä soittamassa. Väsäsin siellä myös ensimmäisiä biisiaihioitani varmaan kahdeksanvuotiaana. Kun kotiimme tuli myöhemmin oma piano, kelamankka ja kasettinauhuri, se oli hirveän hienoa!
– Aloitin myös viulunsoiton. Jälkikäteen ajateltuna viulutreenit kehittivät sävelkorvaa ja yleistä musiikillista ymmärrystä hyvinkin paljon. Viulu jäi sivuosaan 17-vuotiaana, kun populaarimusiikki alkoi viedä mukanaan, mutta toki olen soittanut sitä monissa yhteyksissä myöhemminkin.
Kuvat: Maria Hännisen kotialbumi
Miten kitara tuli kuvioihin?
– Kiinnostus heräsi rippileirillä. Oli hienoa, kun nuotion äärellä soitettiin kitaraa ja laulettiin. Sain sitten nailonkielisen akustisen, jolla opettelin perusteita ja sointuja. Ensimmäisen sähkökitaran hankin vasta aikuisiällä. Se tuntui todella mukavalta käsissä – kieletkin olivat huomattavasti matalammalla!
– Vaikka soitin erilaisia soittimia jo varsin nuorena, laulaminen oli vahvin juttuni. Muistan lähettäneeni lauludemoja eri paikkoihin jo hyvin varhain, varmaan 15-vuotiaana. Erään kerran meidän kotipuhelin soi ja äitini totesi, että ”täällä on joku Kassu Halonen”. Kassu oli innostunut äänestäni, mutta asiat eivät edenneet vielä silloin mihinkään. Onneksi eivät, sillä olin hirveän nuori.
Millaisia olivat ensimmäiset yhtyekuviosi?
– Taisin olla silloinkin 15-vuotias. Rantasalmen nuorisotalolla oli vireää bänditouhua ja lauloin muutamissakin kokoonpanoissa. Se oli sellaista harmitonta uuden kokeilemista.
Pääsitkö näkemään sen ajan isojen suomalaisbändien keikkoja?
– Todellakin. Juvan Kaarihallilla soittivat Hurriganes, Eppu Normaali, Ronski Gang, Maukka Perusjätkä ja niin edelleen. Ne olivat hienoja keikkoja.
– Eka festarikokemukseni osui juhannukseen 1980. Punkarock järjestettiin silloin poikkeuksellisesti Savonlinnan Kallislahdessa ja esiintymässä olivat muun muassa Pelle Miljoona ja Dave Lindholmin kipparoima Bluesounds. Tykkäsin valtavasti, tai suorastaan hypnotisoiduin, molemmista keikoista.
– Esiintymässä oli myös Popeda, joka kutsui yleisöä lavalle. Minäkin nousin estradille serkkuni kanssa. Kun tehtiin vuosia myöhemmin taustoja Pate Mustajärven Jukeboxin luona -biisiin, tätäkin tapausta oli hauska muistella.
Lähdit 17-vuotiaana vaihto-oppilaaksi Yhdysvaltoihin. Millaista Ohiossa oli?
– Olihan siellä hienoa, ja tietysti hyvin erilaista. Liityin sikäläisen koulun kuoroon ja käytiin esiintymässä ympäriinsä. Vaihtovuoden aikana onnistuin näkemään esimerkiksi Frank Zappan konsertin, joka oli todella vaikuttava kokemus.
– Musajuttujen rinnalla pelasin koulun joukkueessa lentopalloa. Pärjäsin aika hyvin, ja minua jopa pyydettiin jatkamaan opiskeluja ja pelaamista siellä, mutta se ei tuntunut omalta jutulta. Halusin takaisin Suomeen.
Kun palasit kotiin, bänditouhuja alkoi olla enemmänkin?
– Rantasalmelainen Fargon-yhtye kysyi minua laulajakseen. Taisi olla vuosi 1983, kun nauhoitettiin eka seiskatuumainen. Studiokokemus jäi vahvasti mieleen, vaikka me ei taidettu olla ihan kärryillä, mitä siellä oikeastaan tapahtui.
Suoritit opintoja Savonlinnan musiikkiopistossa, mutta sitten lähdit pääkaupunkiseudulle. Eikö ollut niin, että opiskelusi jatkuivat Oulunkylän Pop & Jazz Konservatoriossa?
– Kyllä. Mietin myös kielenkääntäjän opintoja, mutta Ogeli vei pidemmän korren. Liityin porvoolaiseen Caesar-bändiin, jolla tehtiin englanninkielisiä demoja. EMIllä työskennellyt Pedro Hietanen otti yhteyttä ja pyysi käymään konttorilla. Hän ilmoitti, että minulle olisi töitä laulajana, mutta muusikot tulisivat talon puolesta. Kyseessä olikin sitten aikamoinen ”taustabändi”, sillä mukana olivat muun muassa Pekka Pohjola ja Janne Louhivuori. Totta kai minua ärsytti, kun bändimme omat biisit eivät kelvanneet, mutta olin vähän yli parikymppinen enkä voinut jättää tätä korttia katsomatta.
Suomenkielinen debyyttialbumisi ilmestyi vuonna 1986 taiteilijanimellä Maria Dolores. Mitä muistat tästä aikakaudesta?
– Maria Dolores -projekti ei tuntunut missään vaiheessa ihan omalta. EMIn ajatus oli muovata minusta iskelmällinen poplaulaja, vaikka sydämeltäni olin hyvinkin rock. Huomasin jo silloin, että ”laitetaan sinut tällaiseen rooliin ja myydään levyjä” -toimintatapa tuntuu hyvin vieraalta.
– Julkisuus oli oma lukunsa. Esiinnyin esimerkiksi Hittimittarissa, ja niihin aikoihin televisiolla oli valtava voima. Halusin vajota maan alle, kun porukka alkoi tunnistaa kaupungilla ja huudella, että tuolla se Dolores menee. Minua alkoi ahdistaa ajatus valokeilassa olemisesta jo soolouran alkumetreillä ja halusin olla ennemmin osa jotain kollektiivia. Tämä on ollut johtoajatus siitä asti: minusta on huomattavasti luontevampaa touhuta porukassa kuin olla keskipisteessä. Ehkä se liittyy jonkinmoiseen ujouteen ja siihen, ettei Suomessa useinkaan ole tapana korostaa itseään.
Mitä Dolores-kuviolle tapahtui?
– Sanoin ei koko touhulle. Ilmoitin Pedrolle, etten halua jatkaa ja irtisanoin ison yhtiön sopimuksen 22-vuotiaana. Monet ihmettelivät ratkaisua, mutta se oli ainoa oikea vaihtoehto. Minusta on tärkeintä tehdä asioita, joista pidän koko sydämelläni. Ja kun nyt katson taakse, olen saanut tehdä neljän vuosikymmenen ajan täsmälleen haluamiani juttuja.
Vuonna 1994 ilmestyi Maria & Manta Rays -kokoonpanon Ai sua mua, joka oli ensimmäinen omaehtoinen albumisi. Millaista oli valmistella levyä studiogurunakin tunnetun Havana Black -kipparin Hannu Leidénin kanssa?
– Ihan mahtavaa. Hannu innostui biiseistäni ja alettiin työstää niitä lopulliseen muottiin. Albumi onnistui hyvin ja biisit soivat myös radiossa. Meidän välille syntyneestä kemiasta kertoo jotain, että yhteistyö on jatkunut näihin päiviin asti.
Suomenkielinen soolourasi on saanut jatkoa hiljakseen. Vuonna 2003 ilmestyi albumi Kaikki muuttuu… jotakin jää, ja yksitoista vuotta myöhemmin oli Soitellaanpa-levyn vuoro. Milloin on seuraavan aika?
– Minulla ei ole mitään orjallista sääntöä tehdä albumeja, vaan ne syntyvät fiilispohjalta. Noin kymmenen vuoden välein niitä on tullut, mutta nyt kaava on jossain määrin murtunut. Edellinen single Kiva heijastin ilmestyi loppuvuodesta 2024, mutta kokonaista suomenkielistä levyä ei ole tulossa ainakaan lähiaikoina.
Sinänsä ei ole mikään ihme, ettei soololevyjä ole tullut useammin. Olet tehnyt valtavan määrän työtä myös muiden artistien kanssa niin studiossa kuin lavoillakin. Erilaisia levytyksiä on kertynyt yli 150 ja keikkoja moninkertainen määrä. Mitkä projektit lukeutuvat unohtumattomimpien joukkoon?
– Mountain-yhtyeen Corky Laingin kanssa tehty Finnish Sessions -albumi ja sitä seurannut Skandinavian-minikiertue olivat ikimuistoisia. Corkyhan lanseerasi aikoinaan lehmänkellon raskaaseen rockiin, ja kun esitettiin Mississippi Queen -kappaletta yhdessä, se tuntui huimalta aikamatkailulta.
Entä millaista oli työskennellä Uriah Heep -legenda Ken Hensleyn kanssa?
– Aivan mahtavaa, kuten arvata saattaa. Tutustuin Keniin hyväntekeväisyyskonsertissa vuonna 2013. Soitin Tavastian-keikalla viulua ja Ken tykkäsi kuulemastaan. Myöhemmin esiinnyimme monta kertaa yhdessä. Vuonna 2015 esittelin hänelle erään biisiaihion ja Ken jeesasi muun muassa sanoitusten suhteen. Frozen-kappale julkaistiin vuonna 2020 nimellä Maria Hänninen & Jake’s Blues Band featuring Ken Hensley & Hannu Leidén.
Jos puhutaan suomalaisista kollegoista, olet tehnyt vuosien mittaan yhteistyötä käytännössä kaikkien esikuviesi kanssa. Pelle, Dave, Remu… ja lista jatkuu.
– Onhan se ihan uskomatonta. Ja ehkä vielä erikoisempaa on se, etten ole ikinä tunkenut väkisin – tai edes puoliväkisin – mukaan mihinkään, vaan minua on poikkeuksetta pyydetty. Voisiko tässä olla jotain sellaista mystiikkaa, että tietynlaisen sisäisen palon omaavat ihmiset törmäävät ennen pitkää toisiinsa? Näyttää joka tapauksessa selvältä, että kun tekee asioita palavalla innolla, se vie eteenpäin ja avaa monenlaisia ovia.
Miten yhteistyö Dave Lindholmin kanssa 1990-luvulla alkoi?
– Davelle järjestettiin yllätyssynttärijamit Tavastialla. Laulamiseni teki nähtävästi vaikutuksen ja päädyin muutaman mutkan kautta Dave, Lady & Canpaza Gypsys -kokoonpanoon. Jännitin ekoja treenejä älyttömästi, mutta kaikki meni ihan hyvin. Sen jälkeen tehtiin keikkoja ja studiolevy Hot. Kirjoitinkin sille albumille, ja tuntui melko surrealistiselta, että Dave Lindholmin levylle tuli minun sävelkynäni jälkiä.
– Lopulta tehtiin yhdessä monenlaisia projekteja ja lähdettiin 2000-luvun puolella Dave Lindholm in English -rundille. Silloin sulkeutui eräskin ympyrä, kun soitettiin aikoinaan mieleni räjäyttäneen Bluesoundsin biisejä.
On tavattu sanoa, ettei idoleitaan kannata tavata. Et taida olla samaa mieltä?
– En todellakaan. Pikemminkin päinvastoin – olen kokenut kaikkien kollegoiden kanssa hienoa hengenheimolaisuutta. Monista on tullut elinikäisiä läheisiä ystäviä.
Mikä on erikoisin projekti, jossa olet ollut mukana?
– Yksi omalaatuisimmista oli se, kun esiinnyin Pertti Salolaisen kanssa. Tehtiin joitakin keikkoja Stadin slangi ry:n tapahtumissa. Pertti soitti huuliharppua, minä viulua ja akustista. Toki myös laulettiin. Kerran treenattiin eduskunnan tiloissa ja siirryttiin sitten kahvilaan, joka oli täynnä tunnettuja poliitikkoja. Tuntui kuin olisin ollut vakoilijana jossain aivan eri maailmassa.
Onko jokin musatyyli, jota et suostuisi tekemään tai esittämään?
– Ei varsinaisesti – ehkä siis julkaisen jonakin päivänä hiphopia! Mutta yleisesti ajatellen sieluton ja tuoksuton musiikki ei ole koskaan kiinnostanut, enkä halua olla sellaisen kanssa missään tekemisissä.
Rockmusiikin kenttä on perinteisesti ollut varsin miehinen. Oletko törmännyt asiattomaan käytökseen – mitä se sitten mielestäsi tarkoittaakaan?
– Enpä oikeastaan. Ehkä matkassa on ollut tuuria, mutta olen sujahtanut porukkaan kuin porukkaan luontevasti. Minuun on aina suhtauduttu tyyppinä muiden joukossa. Mutta totta kai nämä touhut ovat muuttuneet ihan hurjasti vuosien vieriessä. Kun aikoinaan rundasin vaikkapa Daven kanssa, maakuntien keikkajärkkärit olettivat automaattisesti, että olen jonkun soittajan tyttöystävä. Nykyään tilanne on onneksi se, ettei naispuolinen muusikko ole enää mikään kummajainen.
– Aiheen tiimoilta muistuu mieleen, kun olin aikoinaan interreilaamassa. Päädyin lontoolaiseen Limelight-kuppilaan ja eräs pitkätukkainen muusikko halusi tarjota minulle juoman. Kaverilla oli mukanaan pari isoa henkivartijaa ja hän kertoi kitaroivansa Megadethissä. Juttelimme aikamme ja sitten tiemme erosivat. Hauska sattumahan se oli, ei millään tavalla ikävä juttu!
Rockmusiikin kentällä on myös käytetty reilusti päihteitä. Millainen suhteesi niihin on?
– Sopivan etäinen. Lopetin alkoholin käyttämisen 1999 ja huumausaineetkin ovat jääneet käyttämättä. Minusta tuli äiti 90-luvulla, eivätkä vanhat tavat tuntuneet enää omilta. Alkoholi oli muutenkin viemässä minua suuntaan, jonne en halunnut mennä.
Sitten hypätään viimeisimmän yhtyeesi, vuonna 2019 perustetun Mount Maryn maailmaan. Kyseessä on kaksi albumia julkaissut ryhmä, jossa soittavat myös kitaristi Petri Majuri, basisti Jukka Jylli ja rumpali Otto Haapanen. Miten bändi sai alkunsa?
– Olen aina digannut raskaasta rockista ja terävästä riffittelystä, vaikka se ei ole aina tekemisistäni kuulunutkaan. Rosoisessa musassa on alkukantaista voimaa, joka kouraisee fyysisesti ja emotionaalisesti. Muistan edelleen elävästi, kun lauloin taustoja Mannhai-yhtyeen The Exploder -albumille yli kaksikymmentä vuotta sitten ja bändin jyräävä groove teki kovan vaikutuksen. Tuntuukin vähän oudolta, että Mount Maryn kaltaisen hard rock -bändin syntysanat lausuttiin vasta joitakin vuosia sitten.
Mount Mary. Hännisen takana Petri Majuri, Otto Haapanen ja Jukka Jylli Kuva: Pasi Rytkönen.
Niin, eikö legendaarinen Klaus Järvinen kommentoinut Levyraadissa jo 40 vuotta sitten, että ”antakaa tämän artistin laulaa heviä”?
– Niinhän siinä kävi. Nyt sitten lauletaan – jos ei heviä, niin ainakin raskasta rockia!
– Mutta niin, palatakseni vielä Mount Maryn alkulähteille: vuonna 2018 riffejä alkoi syntyä – ja niitä sitten syntyikin. Flow oli ihan mieletön. Tuntui siltä, että vuosien aikana sisälle patoutuneet biisit tulivat pihalle yhtenä ryppäänä.
Miltä seuraavan albumin aikataulu näyttää?
– Ajatuksena olisi saada uusi pitkäsoitto pihalle tänä vuonna, mutta homma saattaa venähtää seuraavan puolelle. Siitä pidetään kiinni, että albumi tehdään huolella, ilman turhaa kiirettä.
Helmikuussa ilmestyneen Hallowed Ground -kappaleen toisena tekijänä on Alan Niven, joka muistetaan Guns N’ Rosesin nousukiidon aikaisena managerina. Hän luotsasi myös Havana Blackiä, kun bändi matkusti Yhdysvaltoihin 1980-luvun lopulla. Miten Niven päätyi yhteistyöhön Mount Maryn kanssa?
– Minua haastateltiin Tapani Baggen kirjoittamaan Havana Black -kirjaan ja olin sen tiimoilta yhteyksissä Nivenin kanssa. Kun yhteydenpito jatkui, rohkaistuin lähettämään Nivenille musaa ja hän diggasi kuulemastaan. Aloitettiin sitten musiikillinen ja sanoituksellinen yhteistyö, ja homma jatkuu tulevaisuudessakin.
Oletko ikinä miettinyt elämäkerran kirjoittamista?
– Sellaista on itse asiassa kyselty, ja ajatus on kieltämättä kiehtonut. Materiaalia olisi varmasti enemmän kuin tarpeeksi. Tykkään kirjoittamisesta, mutta se mietityttää, että elämäkerran tekemisessä olisi aivan valtava urakka. Aion miettiä asiaa, mutta en lupaa mitään.
Vielä viimeiseksi: millaisia neuvoja antaisit nykypäivän nuorelle muusikolle?
– Usko omaan intuitioosi ja visioosi. Älä pelkää virheitä – ne opettavat. Ole myös armollinen itsellesi, sinun ei tarvitse olla aina täydellinen. Ja kuuntele itseäsi tarkasti: jos fiilis tuntuu jotenkin väärältä, siihen suuntaan ei ehkä kannata kulkea!
24. maaliskuuta
Maria Hännisen koti, Helsinki