Tänä juhannuksena päädyin paikkaan, jossa en ollut aiemmin koskaan vieraillut. Vaikka Nummirock on ollut osa suomalaista festivaalikulttuuria jo vuosikymmeniä, oma ensikosketukseni tapahtumaan tapahtui vasta nyt, sen 40-vuotisjuhlavuonna. Seuraava teksti ei ole listaus tapahtumassa esiintyneiden yhtyeiden keikoista, vaan sen sijaan pikemminkin kuvaelma Suomen historian legendaarisimman metallifestivaalin tunnelmasta, josta olin lukenut paljon, mutta syystä tai toisesta keksinyt jokaisena juhannuksena tekosyyn väistää tätä vierailijoissaan riemunkiljahduksia aiheuttavaa festivaalia.
Nummirock tunnetaan ennen kaikkea yhteisöllisyydestään, legendaarisesta leirintäalueestaan ja uskollisesta yleisöstään, joka palaa paikalle vuosi toisensa jälkeen. Etelän vetelälle Nummirock sijaitsee kaukana Kauhajoella, Nummijärven rannalla, keskellä eteläpohjalaista maalaismaisemaa. Metsän keskelle tuntuu muutamaksi päiväksi rakentuvan kokonainen pikkukaupunki omaksi pieneksi maailmakseen.
Vietän itse Nummirockissa vain perjantain ja lauantain, siinä missä ensimmäinen festivaalivieras huhujen mukaan asui lopulta 41 päivää festivaalialueen kupeessa. Aina juhannusviikon keskiviikkona starttaavan keskikesän juhlan yleisöstä valtaosa saapuu tipoittain alkuviikon aikana.
Ihmiset saapuvat paikalle omine perinteineen, leireineen ja tapoineen, juuri sellaisina kuin ovat, ja yhteisöllisyyden tunteen aistii kaikkialla. Vaikka väkeä on paljon, tunnelma on rauhallinen ja kiireetön. Monilla festivaaleilla leirintäalue on vain paikka nukkua, mutta Nummirockissa se on valtaosalle olennainen, jopa pakollinen osa kokemusta, ja monen tapahtumassa esiintyvän yhtyeen harmiksi valtaosa ihmisistä näyttäisi viihtyvän tapahtuma-alueen sijaan leirinnässä. Uskallan jopa veikata, että osa ei piipahda porttien sisällä kertaakaan.
Tästä nimenomaisesta syystä itse festivaalialueella on varsinkin iltapäivästä todella väljää, mutta esimerkiksi vartti ennen Moonsorrow’n keikkaa, festivaalin vierestä kulkeva Nummijärventie puuroutuu täysin, kun molemmista leirinnöistä purkautuu valtava määrä ihmisiä samaan aikaan.
Voisikin sanoa, että suurimman vaikutuksen minuun ei tee sinänsä formaali tapahtuma-alue tai jokin yksittäinen keikka vaan juurikin silmänkantamattomiin jatkuvat kaksi leirintäaluetta, joista toinen sijaitsee metsän ja toinen rannan puolella.
Vuosikymmenten aikana syntyneet perinteet näkyvät omaleimaisissa rakennelmissa ja koristeissa, joilla ihmiset tekevät leireistään oman näköisensä. Nummirockin Facebook-ryhmää on viihdyttävää seurata jo hyvän aikaa ennen tapahtumaa, kun ihmiset jakavat kokemuksia ja näkemyksiä menneistä ja tulevasta Nummirockista. Monet palaavat samoille paikoille vuosi toisensa jälkeen. Tämä erottaa Nummirockin monista muista festivaaleista: kyse ei ole pelkästä viikonlopusta vaan vuosittaisesta jälleennäkemisestä.
Vasta paikan päällä todella konkretisoituu, miksi Nummirockin vetovoima ei perustu ainoastaan esiintyjiin, vaan yhteisöön, joka kokoontuu kerran vuodessa juhlistamaan sekä musiikkia että yhdessäoloa. Ensikertalaisena lähdin paikalle kokemaan kehutun metallifestivaalin, mutta poistuessani tuntui enemmän siltä, että olin käynyt vierailemassa yhteisössä. Ja ehkä juuri siksi ihmiset palaavat sinne vuosi toisensa jälkeen.
Kerrotaan nyt sen verran keikoista, että mieleen painui eritoten vokalisti Jukka Pelkosen paluu Omnium Gatherumin nokalle vakavien terveyshuoliensa jälkeen, puolivahingossa yleisön ja yhtyeen väliseksi stand-up -show’ksi karannut Stam1na-spektaakkeli sekä positiivisesti yllättänyt ranskalainen cross-over -ryhmä Rise of the Northstar, jonka keikka oli omaan korvaan ja silmään viikonlopun energisin.
Teksti: Henri Eerola