Rakkauteni Scissor Sistersia kohtaan liittyy pitkälti vuosia sitten näkemääni keikkaan, jolloin ihastuin bändin vastustamattoman positiiviseen meininkiin ikihyviksi. Albumeille en ole oikein löytänyt käyttöä, sillä mieleeni harvoin juolahtaa pystyttää riehakasta homodiskoa olohuoneeseeni, vaikka se hauskaa olisikin.
Se ei kuitenkaan tarkoita, ettenkö tunnistaisi yhtyeen ansioita myös levyttävänä bändinä. Ensimmäinen albumi (Scissor Sisters, 2004) lähes pursui upeita poplauluja ja Comfortably Numb -version onnistumista ei ainakaan vähentänyt se, kuinka monet Pink Floyd -fanit siitä saivat raivarit. Seuraavilla albumeilla täysosumat vähenivät ja Magic Hourilla ne vasta harvassa ovat.
Albumin soundi kurkottaa toisinaan 1970-luvun orgaaniseen diskoon, välillä siirrytään ysäriklubille ja paikoin meno on ehtaa 2010-lukua, eli yhtenäisestä kokonaisuudesta on turha puhua. Sillisalaatti sopii värikkäälle bändille hyvin, mutta biisien kertakäyttöisyyden takia levyn monipuolisuuskaan ei riitä pitämään mielenkiintoa yllä.
Useimmat raidat ovat toki kelpoja diskobiisejä, mutta täysin unohdettavia sellaisia. Let’s Have A Kiki pääsee lähimmäs sitä, mitä Scissor Sisters oli ennen musiikillisesti ja on yhä mielikuvatasolla: sopivasti överiksi vedetty, vaaleanpunainen hattara, joka ei kutsu tanssimaan vain lattialle vaan pöydälle.