Muinaisina aikoina musiikintekijät jakautuivat single- ja albumiartisteihin. Harmi, etteivät rajalinjat enää päde, sillä Sean Paul olisi vallan kelvollinen vanhan ajan singleartisti: kolme sinkkua vuodessa ja silloin tällöin puolen tunnin mittainen pitkäsoitto. Mars oikeisiin töihin tai autovarkaan uralle heti, kun nuorison mielenkiinto lopahtaa.
We Be Burnin’ ja Breakout eivät ole tyystin ansiottomia dancehall-renkutuksia. Yritystä ja energiaa riittää, mutta aikamoinen fakiiri on se, joka jaksaa kuunnella yli tunnin rupeaman näin yksi-ilmeistä jyystämistä. Niitä nimittäin todellakin on vain yksi, ei missään tapauksessa kahta. Hyvällä tahdolla laskuissa päästään puoleentoista ilmeeseen silloin harvoin, kun toiminnan tempo laantuu lähemmäs reggaeta. Toisaalta voi olla siunauksellista, ettei mies testaa rajojaan vaativamman materiaalin parissa.
Ajatus Trinityn soittamisesta kolmeenkin kertaan kokonaisuudessaan ei houkuttele. Mielekkäämpää tekemistä ei tarvitse erikseen keksiä.