Sointimaailman lainaamiseen menneiltä vuosikymmeniltä liittyy tiettyjä riskejä. Kun estetiikka irrotetaan sen ulkomusiikillisesta kontekstista toisenlaiseen tulkintakehikkoon, tulee helposti tehtyä pastissia tai tympeää ironista hupsuttelua. Helsinkäinen Shotgun Club – jonka olemusta leimaa uuden aallon kolkko, rumpukoneistettu soundi – maleksii toisella levyllään pelottavan lähellä tätä sudenkuoppaa.
Shotgun Clubin pelastaa ainakin osin se, että yhtye kuulostaa paikoin melko kivalta. Kai Rintamaan laulussa on sympaattista kömpelyyttä ja vaivaantuneisuutta, ja levyn nostalgiset iskelmävaikutteet huvittavat ainakin ensimmäisellä kuuntelukerralla. Ja kukapa nyt ei rumpukoneen tuhinasta pitäisi.
Kyynisyys on tietysti hirvittävän tylsää, mutta vaikea on yhtä kaikki karistaa sitä ajatusta, että Shotgun Club olisi merkittävässä määrin muutakin kuin sisäpiiriläisten juttu. Sitä, että kolmosraita Loven kertosäkeeksi on päätynyt vocoderin läpi ajattu ”Rakkaus meidät erilleen vie taas” -hokema, ei oikeuta oikein mikään – ei ainakaan ulkopuolisen korvissa. Tai sitten en tajua tätä kommentaaria lainkaan.