SPIRITUAL BEGGARS: Ad Astra

Viimeisin drinkki on aina surullisin, huomautetaan Ad Astralla. Niinhän se on, mutta pitkän reissun päätteeksi on aina myös mukava palata kotiin. Spiritual Beggarsin uusin on kuin kunnianosoitus kotiinpalulle, tutulle sohvalle käpertymiselle ja rauhoittumiselle.
Ad Astra soi topakasti 70-lukuisin painotuksin. Per Wibergin Hammond tuottaa Jon Lordista muistuttavaa urkumattoa ja paikoin painellaan kuin Deep Purple Come Taste The Band -levyllään vaikkakin rennommin ja ilman korostettua funk-elementtiä. Kitarasoolot ovat myös arvossaan. Michael Amottin kosketuksessa on tällä levyllä aivan erityistä taikaa, sillä hänen soolojaan kuuntelisi vaikka kuinka monta. Vahvojen harmonioiden perään pärähtää usein samoista teemoista ponnistava kirpeä soolo. Ad Astralla Spiritual Beggars on löytänyt täydellisen tyylin ja myös keinot ilmaista itseään ponnekkaasti.
Carcassissakin soittanut Amott tiluttelee veljensä kanssa kilpaa toisessa bändissään Arch Enemyssä. Spiritual Beggarsissa taidot tulevat näkyviin enemmän murakoiden riffien ja lyhempien, tarkoituksenmukaisempien soolo-osioiden voimin. Ad Astran kaltaisen näytteen jälkeen miettisinkin tarkkaan, tarvitseeko aikaa enää jakaa kahteen bändiin. Näin humaani soundi on nykymusiikissa harvinaista.