THE SULTANS: The Sultans

Arvio julkaistu Soundissa 4/2009.
Kirjoittanut: Ville Pirinen.

Läjä Äijälä on raivannut tietä auki ainakin hardcorepunkin, elektronisen musiikin, trashbillyn ja atonaalisen riffijumituksen eturintamassa. Tekemisiä yhdistää taipumus tiivistää ilmaisua, kunnes jäljellä on pelkkä kova ydin. The Sultansista paljon enempää ei voi tiivistää.

Arvio

THE SULTANS
The Sultans
Sporting Life Records

Läjä Äijälä on raivannut tietä auki ainakin hardcorepunkin, elektronisen musiikin, trashbillyn ja atonaalisen riffijumituksen eturintamassa. Tekemisiä yhdistää taipumus tiivistää ilmaisua, kunnes jäljellä on pelkkä kova ydin. The Sultansista paljon enempää ei voi tiivistää. Käsillä on jo ytimen ydin.

Äijälä soittaa kitaraa ja M. Leinonen rumpuja. Välillä voidaan kuulla huuliharppua. Kappaleissa on yksi yksinkertaisen toimiva riffi. Sitä soitetaan huojuvalla biorytmillä minuutista kuuteen minuuttiin. Svengaava äänimatto ei täytä nykypäivän äänentoistollisia vaatimuksia. Mitään ei tapahdu.

Ja juuri siksi tapahtuu enemmän kuin koskaan missään. The Sultansin minimalismi saa kuuntelemaan jokaista nyanssia tarkennetuin aistein. Jokainen pieni vahvistimen huokaus tai bassorummun naputuksen dynamiikka muodostuu merkittäväksi. Tyhjä onkin täynnä ihmettä.

Poikkeuksellisuudestaan huolimatta levy ei sisällä lainkaan kreisien taiteilijoiden konseptuaalista kikostelua. Se on toimivinta mahdollista rokkia, joka ei vaadi selitystä ympärilleen viihdyttääkseen. Kukaan ei ole tainnut Alan Lomaxin 30-luvulla keräämien kenttä-äänitysten jälkeen sukeltaa yhtä syvälle bluesin mystiseen alkuhämärään. Ihmeellinen levy, jolla ei lauleta, puhuu ikivanhaa ja universaalia kieltä.

Lisää luettavaa