Sympaattisesti vailla ideoita – AFI:lta paloi liekki loppuun

AFI
AFI (The Blood Album)
Concord

Kalifornialaiset postpunkkarit ovat edenneet kymmenenteen albumiinsa, ja näin taaksepäin katsottuna AFI:n evoluutio on ollut luonnollinen. Alkuaikojen hardcoresta on edetty muutaman trendikkään askeleen kautta nykyiseen ilmaisuun, joka on yli nelikymppisten muusikoiden iälle toki tyypillistä: punkia tässä on enää aivan aavistus, stadionrockia roppakaupalla ja löysää americanaa sitäkin enemmän.

Keski-ikäisten albumin keskinkertaisuus ei ole silti sen tyylissä vaan innottomuudessa, jolla se on esitetty. AFI:sta ei huou enää ”a fire inside”, vaan tuntuu enemmän siltä, että on jouduttu äänittämään, jotta työt eivät loppuisi. Biisimateriaalin ylivoimaiseksi kärjeksi nousee kaunis ja herkkä Aurelia, muuten sävellykset ovat kertakäyttöisiä. Tuotanto on isoa ja hitaat tempot takaavat sen, että musiikki hengittää täysillä. Solisti Davey Havok kuulostaa maneereissaan yhä enemmän Robert Smithiltä ja The Blood Albumin läpi käykin myös jonkinmoinen The Cure -tuulahdus.

AFI on sympaattinen yhtye, mutta nyt ovat ideat nähtävästi lopussa. Isoilla lavoilla uudet kappaleet toimivat varmasti, levyllä ne lipuvat muistijälkiä jättämättä ohi.