Kuinka moni countryn ja romuluisen perinnerockin pohjalta huseeraava laulaja-lauluntekijä yrittää luoda vaikutelmaa siitä, että sielu olisi täynnä kivusta sikiäviä lauluja? Todella moni. Kuinka moni yltää tässä pyrkimyksessään peruspätevää näyttelijäsuoritusta syvemmälle? Aika harva.
Jason Isbell kuuluu lajinsa valioihin, koska hänen musiikkinsa parhaimmillaan nostaa oikeasti palan kurkkuun. Etelän riivattujen tarinankertojien kunniakasta perinnettä jatkava Isbell on hankkinut selvästi empiiristä kokemuspohjaa kuilun partaalla huojumisesta ja umpikujaan tai ikuiseen kaipaukseen päättyvistä ihmissuhteista.
Laulajana Jason Isbell on timanttinen. Säröisen tenorin intensiteetti herättää miehen kappaleet kiinnostavalla tavalla henkiin. Epätoivon ja lämmön sävyjä ovelasti yhdistävä ääni saa laulut tuntumaan persoonallisemmilta kuin ne pohjimmillaan ovatkaan.
Alabaman vanhoista soittokavereista koottu 400 Unit ei yhtyeenä ole valitettavasti järin kiinnostava. Lievästi E-Street Bandin eteläiseltä serkulta kuulostava ryhmä ei sävyjen loihtijana ole aivan nokkamiehensä tasolla. Jos Isbell joukkoineen pitäisi baaribändiytensä enemmän aisoissa, olisi The Nashville Sound synkässä itseironisuudessaan paljon tehokkaampi.