Tylsien metalliriffien ja tuplabassarien läsnäolon lähes unohtaa, kun ruotsalaiset teknohevarit ottavat neljännellään yhä pidempiä harppauksia tanssimusiikkia kohti. Paperilla tämä lienee yhä rockia, mutta Amaranthen sekoitus trance-syntsia, euroviisumelodioita, särövalleja, tamppausrytmejä, huutolaulua ja tilutussooloja on juuri niin raskas kuin edellä mainitun listan läpilukeminen.
Maximalismin tuotantokikat ja melodiakoukut ammentavat enenevissä määrin r&b:stä ja amerikkalaisesta viihdemusiikista. Kakkosraita Boomerangin sävellys esimerkiksi riipii jossain Lady Gagan, Amy Winehousen ja Triviumin välissä, mutta tähtisolisti Elize Ryd suoltaa nämä imelyydet täysin vastustamattomalla tulkinnallaan – ja teoreettisesta kammottavuudestaan huolimatta homma jollakin järjenvastaisella tavalla toimii. That Song taas varastaa niin törkeästi Queenilta, että Freddien vendetta on väistämätön. Tosin hänkin lumoutunee Amaranthen vilpittömyyden edessä.
Jää jälkipolvien tuomittavaksi, onko Amaranthe keksinyt uuden musiikkityylin vai ainoastaan ammentaa kaikista pahimmista popin ja rockin kliseistä. Omalla asteikollaan tämä lienee yhtyeen äärimmilleen viritetyin tuotos tähän asti.
