Rakastan Amaranthea. Se on yksi niistä modernin metallin bändeistä, joka ovat kehdannut tehdä tarttuvaa Abba-metalliaan niin liisterisesti, kiillotetusti ja tarttuvuuden keinoja kaihtamatta, ettei sitä voi kuin rakastaa.
Olen turhautunut Amaranthesta. Monesti. Bändillä on ollut aina kaikki palikat kasassa, mutta se ei ole saanut kokoon täysin toimivaa albumia debyyttinsä jälkeen. Yhtyeen singleistä ja parhaista kappaleista saisi kyllä aikaan viiden tähden viihdemetallikokoelman ja keikoilla hittikimara on lyömätöntä, mutta levykokonaisuudet tuppaavat väljähtymään.
The Catalyst ei täysin välty tältä kohtalolta, mutta se kuuluu sllti Amaranthen parempiin kokonaisuuksiin. Levyllä vallitsee tavallistakin futuristisempi tunnelma. Singlet Re-Vision, Outer Dimensions, Insatiable, Damnation Flame ja Find Life ovat jälleen levyn viisi parasta vetoa, mutta kolme varttia kuluu muutenkin vauhdilla ja viihtyen.
Tämäkin albumi kolmen laulajan vuorotteluineen, pop-synasoundeineen, telfon-pintaisine tuotantoineen ja härskeine melodioineen tulee taatusti ärsyttämään monia. Se, että Amaranthea rakastetaan ja vihataan, on osoitus siitä, että bändi tekee paljon oikein vielä seitsemännellä levylläänkin, vaikka sen piti olla vain yhden albumin tähdenlento.
