Ruotsalainen Amaranthe on osoittanut, että suunnilleen musiikkityylin kuin musiikkityylin pystyy puristamaan metalliksi, kun ottaa huomioon tietyt raja-arvot. Uuden levyn biisejä kuunnellessa muutamankin kohdalla eksyy miettimään, että toisenlaisella ulospanolla esittäjänä voisi olla joku amerikkalainen r&b-tähtönen, mutta toisinpäin homma ei sitten toimisikaan.
Amaranthesta puhuttaessa on viitattu usein popmetalliin, mutta uutuudella bändi kiristää särönuppia ja laulujen örinätasoja niin, että se kuulostaa kohtuullisen ankaralta, ja silloin jopa räppiosat hukkuvat sulavaksi osaksi biisien metallimassaa. Melodiat Elise Rydin puhtaine lauluineen toki viittaavat edelleen sinne popin suuntaan, mutta kokonaisuuden kannalta yhtyeen vaikutteet kattavat tänä päivänä paljon laajemmalle skaalalle, jolloin pelkän popin mainitseminen olisi sama asia kuin kommentoisi pelkkiä bändin kertosäkeitä.
Amaranthen biisit ovat isoja ja jykeviä. Niissä myös tapahtuu paljon kaikenlaista pientä, minkä tähden ne vaativat ensialkuun työtä avautuakseen. Välillä tuntuu siltä kuin Amarantheen olisi iskenyt jonkinlainen näyttämisen halu, vaikka nyt sen kuuluisi alkaa ottaa jo vähän rennommin ja antaa oman osaamisen tehdä tehtävänsä. Toisaalta pinnistämisessä on puolensa, sillä se selvästi kohottaa levyn tunnetasoa.
