Kun Amaranthe julkaisi bändin nimeä kantavan debyyttinsä (2011), koukuttavan ensireaktion jälkeen hiipi mieleen ajatus siitä, voiko ja saako tällaisesta pitää. Bändi kuulosti siltä kuin takavuosien eurodiscokokoonpano E-type olisi törmännyt Göteborg-soundiin. Olihan se metallia, mutta…
The Nexus ei periaatteessa ole sen moniulotteisempi kuin debyyttikään, mutta bändi pystyy säilyttämään raikkautensa. Ovathan biisit edelleenkin hävyttömän tarttuvia, mutta yhtye pystyy lataamaan kappaleisiinsa sellaista voimaa, joka jaksaa kantaa. Popmelodioiden rinnalla lanaavat riffit tekevät selvää jälkeä, jolloin kepeä melodisuus ei enää tunnukaan niin epäilyttävältä.
Monista muista poiketen Amaranthella on kummallinen kyky nostaa tavanomaisimpienkin biisiensä tunnelmaa noin kymmenenteen potenssiin ja saada simppeleinkin riffi groovaamaan. Ja kolme laulajaa työskentelee harkiten antaen riittävästi tilaa toisilleen, jolloin niin örinä, puhdas miesääni kuin naislaulukin kietoutuvat nätiksi vyyhdeksi.
Amaranthe kunnioittaa nöyrästi ABBA:n perinteitä ja edustaa häpeilemättömästi viihdemusiikkia, mutta mitä sitten. Ei Amaranthea tarvitse alkaa väheksyä sen takia, että se tekee tarttuvia biisejä, jotka tuntuvat munaskuissa saakka.
