Musiikkiharrastamisen riemastuttavimpia puolia on aarteenpaljastus – ne odottamattomat hetket, jolloin uuden tuttavuuden into ja oivaltavuus rullaa ihoa kananlihalle ja jolloin maailmassa ei ole muuta kuin bändi, kuulija ja jännite. Väitän, että göteborgilaispommi Amaranthe tuottaa paatuneellekin luupäälle kokemuksen raikkaasta musiikista.
Amaranthe tarjoaa sopusointuista musiikkia, jossa yhdistyvät metalli, rankkakin sellainen, räjähtävä pop- ja discotarttuvuus, metalcore- ja emo-häivähdykset sekä ilakoiva osaaminen. Silti sekoitus ei ole väkinäinen eikä bändi puolipakolla ideaansa myyvä kaupparatsu, vaan kaikki lainehtii luontevasti. Kolmella erityylisellä laulajalla saadaan esiintymiseen väriä ja kontrastia, joka yhdistyy heti Amarantheen eikä kilpailijoihin. Rummut tykyttävät ja puuskuttavat alituiseen ja levyn koko ilmapiiri on kauttaltaan kirpeänraikas ja odottava.
Vaikka Amaranthe rakentaa hyvin erilaisista aineksista kiivaasti sykkivää metallia, biisit eivät kuitenkaan eroa toisistaan hirmuisesti. Se ei haittaa räjähtävällä debyytillä, jolla luodaan mielikuva ja odotusarvo ilmiölle nimeltä Amaranthe, mutta vaara siinä piilee. Kakkoslevylle pitäisi saada strobovälkkeen sekaan eri kerroksiakin.
Se on vasta sitten. Juuri nyt, tällaisenaan, Amaranthe on hurja tulokas.
