TELEVISION: Adventure

TELEVISION
Adventure
Rhino

Kahden albumin yhteisarvio:
Television: Marqueen Moon
Television: Adventure

Kuten useimmissa The Strokes -jutuissa muistetaan mainita, New York oli 1970-luvun lopulla maailman viileimpien rockbändien koti. Blondien, Ramonesin, Talking Headsin ja Televisionin asenne oli punk, mutta heidän musiikkinsa toista maata kuin Lontoon sottapyttyjen.

The Velvet Undergroundin tavoin Television on täydellinen referenssibändi. Elinaikanaan kumpikaan ei myynyt kotimaassaan kuin kourallisen levyjä, mutta molempien vaikutus on osoittautunut valtavaksi. Televisionin tapauksessa kaikki kiteytyy kahdeksaan lohduttomaan, mutta loputtoman kauniiseen lauluun.

Helmikuussa 1977 ilmestynyt Marquee Moon on albumi, joka ei kulu vuosikausien jatkuvassa kuuntelussakaan. Sen maailma tulvii kylmiä katuja, kuoleman suudelmia ja revittyjä verhoja, mutta ei ole masentava tai harmaa. Yhtyeen kitaristi-laulaja Tom Verlaine tulkitsee vereslihaiset tarinat kiihkeästi, jopa epätoivoisesti. Hänen hauras, kurkusta laulettu äänensä vangitsee, mutta levyn suurin viehätys on silti toisaalla.

Turhaan ei Marquee Moonista puhuta kaikkien aikojen kitaralevynä – ainakaan minä en ole kuullut kenenkään soittavan kauniimmin kuin kalpea ja joutsenkaulainen Tom Verlaine tekee Frictionin ja vihdoin täydessä yhdentoista minuutin pituudessaan soivan nimikappaleen sooloissa. Sähkökitaran John Coltraneksi mainitun Verlainen soundi on paljas ja viiltävä, hänen tyylinsä kulmikas mutta juokseva. Verlainen ja yhtyeen toisen kitaristin Richard Lloydin improvisaatiot ovat innoittuneita, mutta niillä on tiukat kehykset – aivan kuten Fred Smithin (basso) ja Billy Ficcan (rummut) jazz-vaikutteisella soitolla.

Ensimmäiselle Television-albumille äänitettiin pitkään New Yorkin kellariklubeissa soitetun livesetin parhaat biisit. Huhtikuussa 1978 julkaistulle Adventure-levylle Tom Verlaine kirjoitti uutta materiaalia vielä studiossa. Albumi sai ilmestyessään murska-arviot ja vaikea on 25 vuotta myöhemminkin ymmärtää, minne Marquee Moonia leimannut jännite on niin nopeasti kadonnut. Ilmeisesti soittajat itsekin huomasivat, että jotain on peruuttamattomasti vialla, sillä yhtye hajosi jo samana kesänä.

Adventure-albumilla Verlainen ja Lloydin rock-riffittely kuulostaa usein kiusallisen tavanomaiselta, mutta Foxhole- ja Ain’t That Nothin’ -biiseillä heidän soittonsa säkenöi. Uutena elementtinä yhtyeen soundia värittämään ilmestyneet piano-osuudet ovat parhaimmillaan mietteliästä Carried Away -elegiaa pohjustaessaan.

Kumpikin albumi on masteroitu uudelleen näitä Rhinon leimaamia ylellisiä laitoksia varten. Alkuperäisjulkaisujen estetiikkaa vaalivien pahvikansien ja asiallisten saatetekstien lisäksi kuulijoita hemmotellaan kiinnostavilla bonusraidoilla. Niistä merkittävin on ennen Marquee Moon -albumia singlenä julkaistu Little Johnny Jewel, häikäilemätön garage-estetiikan ja free jazzin kaksinäytöksinen keitos.