Australialaisen The Temper Trapin perustavanlaatuinen ongelma on pysynyt aivan samana kuin debyyttilevy Conditionsilla (2009). Yhtyeen mahdollisimman suuria markkinasegmenttejä tavoitteleva indierock kuulostaa sietämättömän puisevalta ja keskinkertaiselta. The Temper Trap tekee sellaista musiikkia, jolle voi mutista kehun levyn ammattimaisesta tuotannosta.
Välillä The Temper Trap kuulostaa Coldplayltä, toisinaan taas The Killersiltä ja jopa vähän Fleet Foxesilta, mutta ei missään vaiheessa mielenkiintoiselta tai viihdyttävältä. Kivatkin ideat, kuten This Is Happinessin urut tai Miraclen hienovaraiset perkussionapinat, hukutetaan sovitus- ja sävellysratkaisuin, jotka tähtäävät suorinta tietä auto- ja tennarimainoksiin. Oikeastaan vain Leaving Heartbreak Hotel -päätöskappale malttaa pitäytyä vahvuuksissaan, keskimääräistä kekseliäämmissä rumpuratkaisuissa.
Onhan tämä vähän hassu juttu. The Temper Trap vaikuttaa vilpittömältä orkesterilta, joka haluaa ilahduttaa ihmisiä. Siitä on kuitenkin tuotettu indiemasiina, jonka jokin nuorekas lontoolainen bränditoimisto voisi kutsua esiintymään verkostoitumistapahtumaansa. Toisaalta ei moisessa ristiriidassa taida mitään tavatonta olla.