Trixie Whitley on 29-vuotias amerikkalainen rätväkkä naisartisti, joka on tehnyt aiemmin jo yhden soololevyn ja esiintynyt Black Dub –yhtyeen loistavalla nimikkolevyllä, jolla oli mukana tuottajalegenda Daniel Lanois.
Saatemateriaalin puutteista johtuen päättelen rohkeasti, että Trixie on laatinut uuden soololevynsä materiaalin itse ja soittaa myös pääosan bändisoittimista.
Odotin Black Dubin perusteella jotain tajunnan räjäyttävää supersoulia, jossa Trixie pääsee revittelemään hulppeita äänivarojaan. No ei ihan.
Pääosa kappaleista ovat melko kivoja r’n’b-tyylisiä vetoja. Vasta neljäs biisi Hourglass, joka kulkee ripeästi svengaavassa 5/8-tahtilajissa, sai minut innostumaan. Eliza’s Smile on kelpo torvilla ryyditetty pianoslovari. Soft Spoken Words puksuttaa nasakasti rumpukoneen ja baritonikitaroiden voimin. Viimeinen The Visitor on tyylikäs pianoitkuballadi.
Trixie laulaa tyylikkäästi ja erinomaisesti, mutta pidättyvästi ja levyltä jää uupumaan kaipaamaani rähinää ja melskettä. Lopputulos on liian pehmyt ja sivistynyt. Tämä levy on kuin sisäfileepihvi: mehukas, sisältä rosee ja pippuri tuo mukavasti potkua. Suolaakin on sopivasti. Söisin lounaaksi.