VELVET REVOLVER: Contraband

Kuten rock'n'rollin historiankirjat kertovat, niin sanotut superbändit ovat usein kaatuneet houkuttelevan näköisiin eliittikokoonpanoihin, jotka eivät kuitenkaan kykene lunastamaan niille asetettuja odotuksia kuin ehkä hetkittäin. Harvemmassa ovat ne yliyhtyeet, joiden jäsenten yhteenlaskettu musiikillinen summa voidaan korottaa korkeampaan potenssiin. Harvinaisin lajike on kuitenkin se, missä superbändi vastaa tismalleen miehistönsä oletusarvoa. Kolmesta entisestä Guns N' Roses -muusikosta, edesmenneen Stone Temple Pilotsin vielä elossa olevasta laulajasta sekä nimiorkestereissa viihtyneestä komppikitaristista koostuva Velvet Revolver kuuluu tähän viimeiseen ryhmään.

Keski-ikääntyviksi rockstaroiksi G'N'R-evakkolaiset Slash, Duff McKagan ja Matt Sorum sekä huumeiden kanssa tapellut vokalisti Scott Weiland osaavat edelleen rokata suhteellisen ilkeästi ja ainakin hyvin kovaäänisesti. Kokemustahan tältä porukalta ei puutu; Slash on edelleen kovassa vedossa soolokitaran varressa ja on suorastaan ilo kuulla Weilandin ääntelevän täyspäisemmin kuin pitkään aikaan. McKaganhan ei koskaan ole ollut lähelläkään ruudin keksimistä bassottelunsa kanssa, mutta hänkin kuulostaa yllättävän timmiltä tänä päivänä. Nykyisen studiotekniikan lisäksi kaverilla on potkaissut onni saadessaan komppiparikseen Matt Sorumin, harva kun tietää kaverin omaavan Cultin ja Gunnareiden lyömäsoittajuuden lisäksi mittavan sessiotaustan. Kvintetin täydentää muun muassa Suicidal Tendenciesin, Infectious Grooven ja Wasted Youthin riveissä bongattu Dave Kushner huomaamattoman rivimiehen tyynellä varmuudella.

Velvet Revolverin ja Contrabandin isoin kompastuskivi löytyy sekin menneisyyden painolastista. Levyä kuunnellessa on välillä kiusallisen hankalaa määritellä, missä vanha loppuu ja uusi alkaa; Sucker Train Blues, Big Machine ja Dirty Little Thing olisivat sopineet yhtä hyvin Use Your Illusioneille kuin Illegal 1, Headspace ja Superhuman mille tahansa Stone Temple Pilotsin levyistä. Ikään kuin testimielessä The Hulk -elokuvaan äänitetty Set Me Free sekä etäisesti punkahtavat Do It For The Kids ja sinkkulohkaisu Slither erottuvat joukosta kuulostamalla eniten todellisen yhteistyön tuloksilta. Bändin oma tyyli on kuitenkin vielä sen verran hakusessa, että se ei vetoa kuulijaan yhtä lujaa kuin vanhat, todistetusti toimivat kujeet. Lopulta ainoa erottava tekijä miesten aiempiin krediitteihin nähden on laulajan ja bändin luonnollinen vastakkainasettelu, todellinen fuusioituminen ei vielä esikoislevyllä nosta päätään.

Ilkeämielisempi saattaisikin äskeisen perusteella luonnehtia Contrabandiä persoonattomaksi. Ripeällä aikataululla purkitettu lopputulos tuskin ketään omintakeisuudellaan hätkäyttääkään, mutta tokkopa näiltä herroilta sitä kukaan odottikaan. Pidettäköön mielessä myös se, että yhtye joutui valitsemaan biisinsä noin kuudenkymmenen tekeleen ryppäästä – olisi aika kummallista, jos niinkin isoon otokseen ei olisi päätynyt joitakin vuosia sitten ideoituja kappaleita.

Loppukesästä sinkkuna julkaistavaa Fall To Pieces -balladia, keskitempoista You Got No Rightia ja levyn lopettavaa, vähän turhan siirappista Loving The Alieniä lukuunottamatta kysymyksessä on kuitenkin vain mutkaton rocklevy. Klassikoksi Contrabandistä ei ole, mutta jatkoa ajatellen se vihjailee Velvet Revolverin sanovan tärkeimmän sanottavansa vasta tulevaisuudessa. Kunhan eivät, superbändeille ominaisesti, hajoa ennen sitä.