VILLE LEINONEN: Raastinlauluja

Nämä ovat Ville Leinosen säveltämiä, sanoittamia, sovittamia ja äänittämiä lauluja, jotka ilmestyivät ensimmäisen kerran Raastinlauluja-nimisenä kasettina vuonna 1997. Niin paljon kuin nautinkin Ville Leinonen & Valumon kummastakin albumista, näitä kömpelöitä neliraitanauhoituksia on miltei mahdoton kuunnella. Ne eivät ole kaunista ja koskettavaa kuunneltavaa, vaan pääosin suorastaan vaivaannuttavan huonoa musisointia. Ne eivät anna kuulijalle mitään, vaan tyytyvät olemaan paljas dokumentti nuoren taiteilijan kärsimyksistä, seksuaalipatoutumista ja kunnioituksesta Einstürzende Neubautenin musiikkia kohtaan – varmasti vilpitön, mutta yhtäkaikki aloittelijamainen musiikillinen kokonaisuus. Ainoastaan tunnelmaltaan epätodellinen Ainut rakkauteni sekä harras ja levollinen päätösraita Anna minun elää viittaavat suoraan Leinosen myöhempiin julkaisuihin.

Kun aloittelevalla artistilla ei ole vielä aavistustakaan siitä, miten parhaimmin ilmaista itseään, on musiikin dokumentointi turhaa mihinkään muuhun kuin hänen omaan käyttöönsä. Jossain vaiheessa Ville Leinosen musiikki on kuitenkin muuttunut henkilökohtaisesta terapiasta yhä suurempaa ihmisjoukkoa koskettavaksi taiteeksi, sellaiseksi musiikiksi, johon ihmiset voivat rakastua ja jonka tekijä on tarkoittanutkin ihmisten rakastuttavaksi. Nämä laulut eivät kuitenkaan tarjoa selkeitä selityksiä tulevalle. Tämä suurten tunteiden liepeillä haparoiva biisinippu on niin kaukana Ville Leinosen nykyisestä ilmaisusta, että siitä ei pysty millään tavalla aavistamaan hänen kykenevän jo muutamaa vuotta myöhemmin mitä herkimpään ja parhaimmillaan aidosti mystiseen iskelmän ja rockin synteesiin.