VILLE PUSA: Silver

Arvio julkaistu Soundissa 09/2000.
Kirjoittanut: Mikko Meriläinen.
Jos Ville Pusasta kuulee jotain muuta kuin musiikkinsa liittyviä kommenteja, ovat ne ihmettelyjä hänen käsittämättömän iloisesta, valoisasta ja mukavasta luonteestaan. Pusan kakkosalbumi Silverin perusteella tämä on helppo uskoa, sillä se on läpeensä mukava levy.

Arvio

VILLE PUSA
Silver
Zen Garden

Jos Ville Pusasta kuulee jotain muuta kuin musiikkinsa liittyviä kommenteja, ovat ne ihmettelyjä hänen käsittämättömän iloisesta, valoisasta ja mukavasta luonteestaan. Pusan kakkosalbumi Silverin perusteella tämä on helppo uskoa, sillä se on läpeensä mukava levy.
Itse asiassa levy on liiankin mukava, sillä ylipitkä hiominen studiossa on vienyt mennessään sen karheuden, jolla hienot sävellykset tarttuisivat kuuntelijaa korvista ja pakottaisivat itsensä pään sisään. Kun jokaista rakasta ääntä aikansa hioo, ei niistä mitään raaski nostaa toisten edelle. Siitä syystä esimerkiksi kertosäkeistä puuttuu kaivattava teho. Kitarassa on kyllä säröä, mutta mitä se hyödyttää, kun sitä ei ole nostettu kuuluviin? Kaikesta huolimatta Silver on hieno levy, ennen kaikkea kokelma lauluja, joista Ville voi olla ylpeä.
Levyssä parasta on sen rehellisyys, se ei yritäkään olla mitään muuta kuin yksitoista rakkaudesta kertovaa popbiisiä. Ahkeraan radiosoittoon päässyt single Ingen vinner antaa hyvän kuvan levyn pirteämmästä puolesta. Rantsubiisi En solig dagista Ville sanoi eräässä radiohaastattelussa osuvasti: "Siinä on ensin a-osa, sitten b-osa, sitten taas a-osa ja b-osa, sen jälkeen tulee sellainen pieni c-osa ja taas b-osa". Toisin sanoen helkkarin yksinkertainen ja toimiva voimapopbiisi vailla mitään syvemmän merkityksen tuomaa rasitetta.
Levyn toinen puoli on varsinkin sanoituksiltaan melankolisempaa materiaalia, joka muutenkin kuin laulukielensä puolesta tuo mieleen Kentin Isolan. Hitaammista lauluista parhaiten, siis todella hyvin onnistuu majesteettisen haikea kaipuulaulu Hon. Ränttätänttä-puolella tikat piirittävät kymppiä slovareita tarkemmin. Muuten hieman yksioikoisten ja turhankin pitkiin ääniin perustuvien laulumelodioiden joukossa I hennes hus kuulostaa herkulliselta ja pääasiassa pehmeästi keinuvan levyn keskellä En man utan namnin nykivä riffi yllättävänkin raskaalta.
Hieman olisi pitänyt jättää varmisteleminen vähemmälle kaikkein kirkkaimpaan mitaliin yltääkseen. Vaan hyvältähän se hopeakin kaulassa näyttää. 

Muut artistin levyarviot

Lisää luettavaa