WEEZER: Maladroit

Arvio julkaistu Soundissa 05/2002.
Kirjoittanut: Tero Alanko.
Amerikkalaisen nörttipopin katu-uskottavin yhtye on ajautunut kahnauksiin levy-yhtiönsä kanssa. Syynä on se, että Weezer on liian innoissaan ennenkuulumattomasta luomiskaudestaan ja haluaa julkaista seuraavan albuminsa jo ensi vuoden alussa. Se ei sovi levy-yhtiön markkinointisuunnitelmiin.

Arvio

WEEZER
Maladroit
Geffen

Amerikkalaisen nörttipopin katu-uskottavin yhtye on ajautunut kahnauksiin levy-yhtiönsä kanssa. Syynä on se, että Weezer on liian innoissaan ennenkuulumattomasta luomiskaudestaan ja haluaa julkaista seuraavan albuminsa jo ensi vuoden alussa. Se ei sovi levy-yhtiön markkinointisuunnitelmiin. Geffenin tirehtöörit eivät myöskään katsoneet hyvällä, kun kaikkivoipaisuudessaan itsensä yhtyeen manageriksi julistanut laulaja/kitaristi Rivers Cuomo laittoi keneltäkään kysymättä Weezerin uusia ralleja ladattavaksi yhtyeen virallisille nettisivuille ja lähetti uutta materiaalia asiallisina pitämilleen radioasemille ja toimittajille.

Tasan vuosi sitten ilmestynyt vihreäkantinen Weezer oli The Cars -legenda Ric Ocasekin tuottama 28 minuutin ja kymmenen ytimekkään poplaulun paketti, jonka parhaat kappaleet (etenkin Maladroitille uudelleen äänitetty herttainen Island In The Sun, pölvästi Hash Pipe sekä pakahduttava O Girlfriend) sulattivat jään jopa bändiin aiemmin kyynisesti suhtautuneiden popharrastajien sydämestä. Jälkikäteen kyseisen levyn primäärifunktioksi on paljastunut pyrkimys fanien miellyttämisen, mutta tee se itse -etiikalla toteutetulla Maladroitilla Weezer antaa angstin tulla läpi. Koska Weezerin kaikki laulut kirjoittavan ja täydellisestä päätäntävallasta kiinni pitävän Cuomon kerrotaan pitävän myyntilukuja levyjen ensisijaisena paremmuuden mittana, saattaa ratkaisu osoittautua vain tilapäiseksi mielenhäiriöksi.

Vaikka Weezerin kappaleet ovat yhä äärimmäisen melodisia ja ytimekkäitä, ei Maladroit ole tämän kesän ultimaattinen auringopaistealbumi. Tällä kertaa yhtyeen soundi on sameampi ja raskaampi kuin koskaan aiemmin ja Weezerin tavaramerkiksi muodostuneet laulustemmat ja nokkelat sovitusratkaisut jäävät ikävästi miehekkään jyräyksen jalkoihin. Tasalaatuisesta massasta erottuvat oikeastaan vain Hash Pipe -idean jatko-osaksi mieltyvä Dope Nose sekä tällä kertaa levyn viimeiseksi kappaleeksi säästetty Island In The Sun. Edellisellä levyllä se ennakoi ikimuistoista kesää, nyt kappale tuntuu viittaavan menneeseen.

Julkaisuajankohdastaan huolimatta Maladroit mieltyy muutenkin enemmän syysalbumiksi kuin pitkän ja kuuman kesän soundtrackiksi. Weezerin ympärille on vuosien myötä muodostunut KISS-armeijaa muistuttava fanaatikkojen yhteisö. Luultavasti Maladroit vain vahvistaa näiden Weezer-uskovaisten vakaumusta, mutta se ei varmastikaan laajenna Rivers Cuomo -kultin nimeen vannovien lukumäärää. Yhtyeen tähänastisessa historiassa Maladroit vertautuu luontevammin väärinymmärretyksi mestariteokseksi mainittuun Pinkertoniin (1996) kuin välittömään mielihyvään tähtääviin sinikantiseen esikoislevyyn (1994) ja viimevuotiseen vihreään albumiin. 

Lisää luettavaa