Weezerin maineteot ovat olleet viime vuosina harvassa. Vaikka yhtye on säväyttänyt satunnaisesti, yleensä kokeilunhaluisimmillaan, on levyistä jäänyt kitkerä jälkimaku. Perinteisillä vahvuuksillaan pelatessaan nelikko on kuulostanut nasevuudessaankin aikajätöltä.
Onneksi Rivers Cuomo kumppaneineen on vaihteeksi nyrjäyttänyt sapluunaansa. Pacific Daydreamin piti alkujaan hahmottua mustaksi levyksi, jatkolausumaksi valkoiselle edeltäjälleen (Weezer, 2016). Kun laulut kuitenkin alkoivat elää omaa elämäänsä, ei yhtye yrittänyt harata vastaan. Lopulta nelikko huomasi koostavansa ylivalottuneita nuoruusmuistoja, haaveiden puhkomaa elämää ja Kalifornian rantamaisemia kuulaaksi pop levyksi, jonka avaria melodioita ja aurinkoisia kertosäkeitä sävyttää rakkaus The Beach Boysiin.
Levyn häpeilemättömyys on sen vahvuus ja heikkous. Lauluja sulostuttaessaan Weezer on hylännyt kitaravetoisen estetiikkansa ja koonnut näkemyksensä räikeäksi sarjaksi 1990-lukulaisten nuorisosarjojen auringonlaskukohtauksia. Tuotantojälki ylentää triviaalitkin sävelkulut hurmaavan yliampuviksi, mutta paljastaa samalla karun totuuden. Kun liki 50-vuotiaat miehet työstävät unelmaa ikuisesta teini-iästä, on kokonaisuus paitsi koskettava myös tahmea.
Lopulta bändi voittaa puolelleen haikealla vilpittömyydellään. Nuoruuttaan se ei saa kuitenkaan enää koskaan takaisin.
