Jossakin vaiheessa 2000-lukua Weezer-yhtyeen aivo Rivers Cuomo tuntui olevan eksyksissä. Weezerin musiikissa on aina ollut sisäänrakennettuna eräänlainen skitsofrenia. Yhtyeen parhaissa lauluissa puhuu yksin viihtyvä ujo älykkönörtti, joka katsoo maailmaa hieman syrjästä syvän surumielisyyden läpi. Weezerin musiikin lihaksikas ulkokuori puolestaan roikaa rehvakkaasti kuin campuksen kingi, joka on varma menestyksestään maailmassa.
Cuomo on välillä erehtynyt pusertamaan väkinäistä sing along -rokkia, ikään kuin Weezer olisi oikeasti potentiaalinen jokapojan yhtye tai pykälää stydimpi Maroon 5.
Weezer vuosimallia 2016 kuulostaa itsensä hyväksyneeltä, sisäisesti sivistyneeltä ja todelliset vahvuutensa tunnustavalta kitarayhtyeeltä. Weezer on ikääntyvien musanörttien bändi, jonka on turha tyrkkyillä ylisimppeleillä kvasihiteillä. Rehtinä 1990-lukulaisena voimapopyhtyeenä bändi on rautainen. Melankolian, koukuttavan melodian ja murisevan kitaravallin yhteen nitojana Rivers Cuomo on mestari. Hän on aina kuulunut siihen lauluntekijöiden joukkoon, jolle tehokkaiden ja samalla pakahduttavien sävelkulkujen kehrääminen on vaivatonta.
Paria pakollista hölmöilyä lukuun ottamatta väljän Kalifornia-teeman raameissa pauhaava laulupaketti on erittäin viihdyttävä ja paikoin koskettavakin.
