WEEZER: Weezer

WEEZER
Weezer
Geffen

Weezerin nimettömien värilevyjen sarja on saavuttanut kolmannen ja – uskaltaisin jopa sanoa – parhaan osansa. Jos debyytin (1994) kohdalta unohdetaan kritiitikitön ”pyhä lehmä” -ajattelu ja jos mieliin palautetaan vihreän levyn (2001) epätasaisuus, ratkeaa kilpa selvästi tuoreimman yrittäjän hyväksi.

Punaisen levyn myötä Rivers Cuomo ja kumppanit osoittavat ennen kaikkea huimaa venymiskykyä. Sinänsä kelvollisten, mutta Weezer-mittarilla heppoisten Maladroitin (2002) ja Make Believen (2005) jälkeen tuskin kovin moni jaksoi odottaa yhtyeeltä mitään mullistavaa. Tähän yhtälöön sovitettuna punainen levy, tai pikemminkin sen ensimmäiset viisi kappaletta, ovat suorastaan naurettavan täydellistä rockmusiikkia. Iskevyyden, ilonpidon ja ilmakitaroinnin lisäksi kappaleista voi poimia esiin myös tunneskaalan toisen pään ilmentymiä, kuten nostalgista haikeutta ja silkkaa rakkautta. On äärimmäisen harvinaista, että rockmusiikki on samanaikaisesti sekä avoimen hölmöä että älykästä, kuten Weezerin tapauksessa.

Punaisen levyn jälkimmäinen puolisko valitettavasti torpedoi mahdollisuudet täysiin pisteisiin. Kitaristi Brian Bellin kirjoittama Thought I Knew ja rumpali Pat Wilsonin Automatic eivät hyvästä yrityksestä huolimatta istu levylle. Basisti Scott Shrinerin Cold Dark World on selvästi parempi, mutta puolet kappaleen krediiteistä kuuluukin mastermind-Cuomolle. Askelta kohti demokraattisempaa bändiä voi toki pitää Weezerin elämänkaaren kannalta vain positiivisena juttuna – kunhan kappaleiden taso ei vain näin kovasti laskisi.