William Elliott Whitmore jakaa levymerkin Tom Waitsin ja Mavis Staplesin kanssa, ja näiden jättiläisten väliin hänen musiikkinsakin asettuu. Koruton
möreys viittaa Waitsiin, yhteiskunnallisuus ja konstailematon juurevuus Staplesin tämän vuosituhannen tuotantoon. Vaaka kallistuu hieman Waitsin puolelle, koska kirkollisesti kasvatettu Staples ei ikimaailmassa laulaisi “burn motherfucker, burn”. Whitmore mainitsee itse vaikuttajikseen Louvin Brothersin, Captain Beefheartin – ja Minor Threatin.
Whitmoren tuotannon sijoittaminen sokkotestissä oikealle aikakaudelle olisi hankala tehtävä. Lähinnä suorasukainen kielenkäyttö ja tyylisuuntausten yhdistely viittaavat nykyaikaan. Vielä mahdottomampaa on päätellä miehen ikä. Kaveria on vaikea uskoa vaivoin kolmikymppiseksi, vaikka tietolähteet tarjoavat todisteeksi mustaa valkoisella. Näin robustisti ääntelevän ihmisen luulisi olevan kuusikymppinen ja satakiloinen.
Mutinyn antama ensivaikutelma on kuin kunnon tälli palleaan, mutta levyn edetessä Whitmoren tehokeinojen vaikutus vettyy. Arvosana paranisi, jos raspikurkku ilmaisisi itseään rahtusen monimuotoisemmin.